Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulu ja sen oppilaat 1891–1939

Kun Viipurin Taiteenystävät -yhdistys perustettiin 1890, sen yhtenä tavoitteena oli piirustuskoulun perustaminen. Lisäksi päämääränä oli luoda perusta julkiselle taidekokoelmalle. Molemmilla pyrkimyksillä tavoiteltiin parempia edellytyksiä taiteelle, taidekäsityölle ja taideteollisuudelle Itä-Suomessa.

Vuonna 1891 vahvistetuissa säännöissä piirustuskoulun perustaminen oli yhdistyksen ensisijainen tavoite, ja koulu aloitti toimintansa jo samana syksynä. Koulua varten vuokrattiin Juusteninkadulta suuri sali ja kaksi pienempää huonetta ja taiteilija Arvid Liljelund palkattiin opettajaksi.¹

Seuraavien vuosikymmenien aikana piirustuskoulu toimi neljässä eri osoitteessa, kunnes syksyllä 1930 oppilaat ja opettajat pääsivät muuttamaan Uno Ullbergin suunnittelemaan rakennukseen Pantsarlahden bastioniin, jossa myös Viipurin taidemuseo aloitti toimintansa. Talvisota ja Karjalan kannaksen luovutus Neuvostoliitolle päättivät koulun toiminnan syyslukukauden 1939 jälkeen. Sen sijaan Taiteenystävien toinen tehtävä – taiteen kerääminen ja esittäminen – jatkui vähitellen Viipurin ulkopuolella.²

Olli Valkonen käsitteli jonkin verran piirustuskoulun vaiheita 1992 julkaistussa kirjassaan Viipurin Taiteenystävistä. Tässä artikkelissa tarkastelen piirustuskoulua ja erityisesti sen oppilaita muuttuvassa ja modernisoituvassa Suomessa arkistolähteiden ja digitoitujen sanomalehtien avulla. Teen poimintoja piirustuskoulun historiasta koulun perustamisvuodesta 1891 aina 1930-luvulle saakka.

Sanomalehdistö on rikas lähdeaineisto. Lehdet olivat 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella keskeinen tiedonvälityskanava, jonka välityksellä yleisö pysyi ajan tasalla yhteiskunnallisista tapahtumista.

Nykyään sanomalehdet on helposti käytettävissä oleva aineisto kaikille, jotka haluavat syventyä 1800- ja 1900-lukujen historiaan. Suomessa Kansalliskirjasto digitoi jatkuvasti kotimaisia lehtiä,³ minkä vuoksi olen voinut etsiä laajasta aineistosta lehtikirjoituksia Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulusta vuosilta 1890–1939. Lehtiaineiston lisäksi olen etsinyt koulua koskevia tietoja ja kertomuksia Viipurin Taiteenystävien arkistosta Kansallisarkistossa ja Kansallisgallerian arkistosta Ateneumissa.⁴

Taidekoulutus suuriruhtinaskunnassa

Kouluja perustettiin ja koulutusta kehitettiin monilla aloilla 1800-luvulla. Vaikka kouluja oli jo aiemmin, ne olivat vain pienen väestönosan ulottuvilla, ja useimmat ihmiset oppivat tarvitsemansa taidot omatoimisesti kotona, työssä, erilaisissa oppipoikasuhteissa tai ammattikuntien piirissä. Joillakin aloilla korkeamman asteen koulutus oli pitkään saatavilla vain ulkomailla.

Yhteiskunnallinen kehitys lisäsi koulutustarvetta sekä uusilla että perinteisillä aloilla 1800-luvulla. Vuosisadan kuluessa syntyivät kaupan, käsityön, tekniikan, arkkitehtuurin, maa- ja metsätalouden, taiteen ja taideteollisuuden oppilaitokset, joista sittemmin tuli korkeakouluja. Samalla perusopetusta ruvettiin antamaan koko väestölle kansakoulussa, josta lopulta tuli kaikille pakollinen 1921.

Varhaiset koulut Suomessa syntyivät ja toteutettiin yksityisinä hankkeina. Viipurissa ensimmäisen kansakoulun perusti 1849 kauppias Johan (Juhana) Pynninen, joka perusti myös suomenkielisen lainakirjaston.⁵

Vielä 1800-luvun alkupuolella yliopiston piirustussali oli ainoa paikka Suomessa, jossa annettiin julkista taideopetusta ja aluksi sitä oli tarjolla vain yliopiston opiskelijoille.⁶ Vuosisadan puolivälissä tilanne muuttui, ja varhainen taide- ja taideteollinen koulutus kehittyi pitkälti juuri vapaaehtoisen toiminnan ansiosta, kuten Viipurin Taiteenystävien tapauksessa.

Suomen Taideyhdistys perustettiin Helsingissä 1846. Kaksi vuotta myöhemmin yhdistys perusti piirustuskoulun, nykyisen Taideyliopiston Kuvataideakatemian. Turussa maalariammattikunta oli perustanut koulun kaupungin maalarioppipoikien ja -kisällien kouluttamiseen jo 1830, ja 1846 siitä tuli muillekin avoin yleinen piirustuskoulu Robert Wilhelm Ekmanin johdolla.⁷ Helsingin Käsityökoulu perustettiin 1871. Se muutettiin 1875 Taideteollisuuskeskuskouluksi ja sittemmin osaksi nykyistä Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulua. Taideteollisuuskeskuskoulun ylläpitäjä oli 1960-luvulle asti Suomen Taideteollisuusyhdistys.⁸

Myös Viipuriin perustettiin 1870-luvulla käsityökoulu. Maaliskuussa 1871 Wiborgs Tidning julkaisi kolmiosaisen artikkelin otsikolla ”Om behöfligheten af en Slöjdskola i Wiborg” (”Käsityökoulun tarpeellisuudesta Viipurissa”). Seuraavana talvena yksityinen lahjoitus mahdollisti koulun perustamisen, sille nimettiin johtokunta kauppaneuvos Wilhelm Hackmanin johdolla, ja syyskuussa 1872 koulu aloitti toimintansa. Koulu tarjosi käytännön taitojen opetusta käsityöläiskisälleille, sekä muun muassa aritmetiikan, kirjapidon ja oikeinkirjoituksen opetusta. Opetusohjelmaan kuuluivat myös käsivarapiirustus, geometrinen muoto-oppi ja kaunokirjoitus. Kauppaneuvos Hackman oli koulun kantava voima vuoteen 1887 asti, jolloin koulusta muodostettiin Viipurin Yleinen ammattilaiskoulu.⁹

Myös Viipurin Taiteenystävien perustaminen vuonna 1890 tulee nähdä tässä kontekstissa, samoin kuin sen tavoite Itä-Suomen piirustuskoulun ja Viipurin julkisen taidekokoelman perustamisesta. Toinen näistä toteutui 1930 Viipurin taidemuseon muodossa.

Ajatus yhdistyksestä syntyi Viipurin ruotsinkielisen taloudellisen ja kulttuurisen eliitin piirissä. Wilhelm Hackman, joka oli johtanut Viipurin käsityökoulua, kuului myös Viipurin Taiteenystävien perustajiin maaliskuussa 1890, ja hänen liikekumppanistaan Eugen Wolffista tuli yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Yhdistykselle annettiin kuitenkin alusta alkaen sekä ruotsin- että suomenkielinen nimi. Tavoitteena oli perustaa yhdistys, joka edistäisi kaupungin ja yleensäkin Itä-Suomen taiteellista koulutusta kokonaisuutena.

Iltamia ja arpajaisia

Ensimmäisinä vuosina Taiteenystävät ei saanut valtiontukea piirustuskoululleen, vaan yhdistys oli riippuvainen jäsenmaksuista ja yksityisistä lahjoituksista sekä järjestämiensä iltamien ja arpajaisten saaduista tuloista. Näin rahoitettiin monia hyväntekeväisyys- ja vapaaehtoistoiminnan muotoja 1800-luvun yhteiskunnassa.

Vanhoja sanomalehtiä lukiessa löytyy usein ilmoituksia ja reportaaseja, jotka kertovat sivistyneistön osallistumisesta erilaisiin tarkoituksiin porvarillisen julkisuuden piirissä. Arpajaiset ja tanssiaiset olivat yleisiä 1800-luvun lopulla. Niillä kerättiin varoja yksityiskouluille, eläkerahastoille sekä erilaisille yhdistyksille, kun valtion rahoitus ei vielä kattanut merkittävää osaa kansalaisyhteiskunnan kasvavasta toiminnasta. Isänmaan kehittäminen sekä väestön koulutus ja sivistys olivat eri tavoin toiminnan kohteena.

Erityisesti porvariston neidit ja rouvat vastasivat varojen keräämisestä erilaisiin tarkoituksiin seuraelämän tapahtumissa. Heillä oli aikaa ja tarvittavat yhteydet iltamien ohjelman suunnitteluun ja ohjelmaan osallistumiseen, naamiaisten ja arpajaisten järjestämiseen sekä sopivien palkintojen hankkimiseen.¹⁰

Keväällä 1890 perustettu Viipurin Taiteenystävät järjesti jo samana syksynä ”dramaattiset illalliset”. Ohjelmaan kuului näytelmiä, musiikkia, runonlausuntaa ja tableau vivant -esityksiä, jotka olivat hyvin suosittuja 1800-luvun seurapiirielämässä. Tableau vivant tarkoitti elävää kuvaelmaa, jossa yksi tai useampi ihminen esitti taiteesta tai historiasta tutun kohtauksen. Viipurin teatterissa marraskuussa 1890 pidetyissä iltamissa nähtiin ”historiallisia kuvaelmia”, joissa kaupungin neidit ja rouvat esittivät historian kuuluisia naisia kohtauksissa, jotka Wiborgsbladetin mukaan olivat ”erinomaisen mieleenpainuvat”. Erityisesti ensimmäinen ryhmä, johon kuuluivat runoilija Sapfo, Raamatun Rebekka ja Egyptin hallitsija Kleopatra – Ebba Palmrothin, Gerda Norringin ja Bertha Wittingin esittäminä – oli lehden mukaan oivallinen.¹¹

Vielä neljä vuosikymmentä myöhemmin kirjailija Esther Höckert kuvaili tableaux vivants -esitystä lyyrisesti artikkelissaan Wiborgs Nyheter -lehdessä: orkesterin kaihoisa melodia, näyttämön antiikkinen temppeli, Jane Greyn roolissa Heddy Hackman upeassa vihreässä samettiasussa, Elin Buttenhoff ja Ali (Aline) Ekström Danten Beatricena ja Petrarcan Laurana vaaleansinisissä ja ruusunpunaisissa puvuissa.¹² Ehkäpä Ester Höckertillä oli tukenaan yksityiskohtaisia päiväkirjamerkintöjä tai hyvä muisti yhdistettynä kirjailijanlahjoihin ja lennokkaaseen kykyyn luoda tuokiokuvia.

Kun yhdistys seuraavana syksynä järjesti uudet iltamat varojen hankkimiseksi, yleisö oli entistä suurempi ja ohjelma yhtä onnistunut. Tätä mieltä oli ainakin Wiborgsbladet, joka raportoi tapahtumasta laajasti. Piirustuskoulun uusi opettaja Arvid Liljelund oli suunnitellut kuvaelman taiteen neroista – maalaustaiteesta, piirustuksesta, arkkitehtuurista ja kuvanveistosta – jota esitti neljä nuorta naista, joista yksi, Ebba Palmroth, oli myös piirustuskoulun oppilas.¹³

Ensimmäisinä vuosina, jolloin yhdistys ei saanut valtiontukea piirustuskoululle, iltamat ja arpajaiset olivat erityisen tärkeitä toiminnan ylläpitämiseksi.¹⁴

1890-luku ja piirustuskoulun ensimmäiset oppilaat

Kaksikymmentäyksi oppilasta aloitti taideopinnot piirustuskoulussa lokakuussa 1891: neljätoista naista ja seitsemän miestä. Taideakatemioissa hyväksyttiin yliopistojen tapaan vain miesoppilaita mutta piirustuskoulut noudattivat toisenlaista käytäntöä.

Margareta Willner-Rönnholm toteaa kirjassaan Åbo ritskola (1996), että naisten ja miesten hyväksyminen oppilaiksi oli eurooppalaisittain varsin epätavallista, ja lisää, että se tuskin johtui pelkästä vapaamielisyydestä, vaan myös puhtaasti käytännön syistä. Kouluilla ei yksinkertaisesti ollut varaa sulkea oviaan naisoppilailta, koska ne tarvitsivat kaikki mahdolliset lukukausimaksut.¹⁵ Tämä koski todennäköisesti myös Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulua, jossa kaksi kolmasosaa oppilaista oli naisia ensimmäisenä lukukautena.

Koska piirustuskoulujen tehtävänä oli tarjota perusopetusta ja tulevien taiteilijoiden olisi jatkettava opintojaan ulkomailla, alussa ei opetettu alastonmallin piirtämistä, joka 1800-luvulla oli sopimatonta naisille. Näin saatiin siveellisyyteen liittyvä este naisten osallistumiselle poistettua.¹⁶

Opetusta annettiin iltaisin kolmena päivänä ja päivisin kahtena päivänä viikossa. Alkuvuosina opetettiin käsivarapiirustusta ja maalausta, viivapiirustusta sekä projektio- ja perspektiivioppia. Arvid Liljelund sai apua opetuksen järjestämiseen kaupungissa toimineilta arkkitehdeilta. Myöhemmin opetukseen lisättiin myös sommittelupiirustusta ja tekstausta sekä taidehistoriaa.¹⁷

Toiminnallisesti koulu noudatti eurooppalaisten taideakatemioiden perinteitä samoin kuin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulu Helsingissä ja Turun piirustuskoulu. Opetus jaettiin kolmeen luokkaan: kahteen valmistavaan niin kutsuttuun prinsiippiluokkaan sekä malliluokkaan, jossa oppilaat piirsivät myös elävää mallia. Taiteenystävien vuosikertomus 1901 kuvaa opetusta näillä kolmella tasolla seuraavasti: ”alemmalla prinsiippiluokalla piirrettiin kuvataulujen, yksinkertaisempien koristekipsien ja palikoiden mukaan, ylemmällä prinsiippiluokalla vaikeampien kipsikoristeiden, kehon ja kasvojen osien sekä antiikin aikaisten naamioiden mukaan ja lopulta malliluokalla piirrettiin rintakuvien ja patsaiden sekä elävän mallin mukaan.”¹⁸

Taiteenystävät tiedottivat piirustuskoulun toiminnasta sekä suomen- että ruotsinkielisessä lehdistössä, ja oppilaiden kielellinen ja sosiaalinen tausta muuttui selvästi monimuotoisemmaksi vuosisadan vaihteessa, kun suomenkielisten oppilaiden määrä kasvoi. Alkuvuosina oppilaat tulivat kuitenkin ensisijaisesti Viipurin ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä seurapiireistä.¹⁹

Ensimmäisten lukukausien oppilaiden joukossa oli useita koulun perustajien lapsia ja perheenjäseniä. Eugen Wolffin tyttäret Kate ja Aline, Thella Frankenhaeuserin pojat Carl ja Johannes sekä hänen siskonsa Marie Wahlin lapset Nils ja Malin Hagman, Berndt Ivar Aminoffin tytär Elsa ja kauppaneuvos Wilhelm Hackmanin tytär Marianne olivat piirustuskoulun ensimmäisten vuosien oppilaita.²⁰

Piirtäminen ja taide kuuluivat perinteisesti säätyläisperheiden poikien ja tyttärien kasvatukseen, mutta piirustuskoululla oli laajemmat tavoitteet. Jo joulukuussa 1891 kaupungissa toimineita mestareita, joiden ammatissa vaadittiin piirustustaitoa, kehotettiin maksamaan oppipoikiensa koulutusmaksu, jotta nämä voisivat osallistua piirustuskoulun opetukseen: ”Suotawaa olisi että ne kaupungin mestareista, joitten ammateissa piirustusta tarvitaan, maksaisivat oppipoikansa edestä sen pienen maksun, joka piirustuskoulussa waaditaan opetuksesta.”²¹

”Aikamme vaatii taiteellisuutta niin monilla aloilla, joissa varsinaisia taiteilijoita ei tarvita, kuten litografian, taidetaonnan, puutyön, valokuvauksen ym. aloilla, ja ehkä juuri näiden ammattien harjoittajien keskuudessa koulullamme on ollut tärkein tehtävänsä,” todettiin 1916 yhdistyksen 25. toimintavuoden vuosikertomuksessa.²² Myöhemmin myös somistajien ja mainospiirtäjien ammatit yleistyivät ja piirustuskoulun oppilaat tekivät uraa myös näillä aloilla.²³

Piirustuskoulun ensimmäisten oppilaiden joukossa oli monia, jotka myöhemmin elättivät itsensä pidemmän tai lyhyemmän aikaa tehtävissä, joita voisi kutsua taidekentän jalkaväeksi. Elin Stenbäckistä tuli kaunokirjoituksen ja piirustuksen opettaja Viipurin ruotsalaisessa tyttökoulussa, Helene von Weymarn opetti käsityötä ja puukaiverrusta Vaasassa ja Viipurissa, ja myös Ida Sonné työskenteli opettajana ja voimistelunopettajana. Aina Brandt kouluttautui valokuvaajaksi ennen kuin avioitui toimistopäällikön kanssa 1917. Naiset jättivät lähes poikkeuksetta työelämän mentyään naimisiin.

Carl Frankenhaeuser ja Uno Ullberg, jotka myös kuuluivat koulun ensimmäiseen oppilasryhmään vuonna 1891, edustavat niitä oppilaita, joka jatkoivat opintojaan Polyteknillisessä opistossa Helsingissä. Molemmista tuli arkkitehteja, ja Ullberg tuli tunnetuksi erityisesti viipurilaisarkkitehtina. Hän suunnitteli useita rakennuksia kaupunkiin, sekä sen, jossa piirustuskoulu toimi vuosina 1911–1930 että sen, jossa Viipurin taidemuseo ja piirustuskoulu aloittivat toimintansa syksyllä 1930.

Monet piirustuskoulun oppilaat työskentelivät myöhemmin Ullbergin arkkitehtitoimistossa, heidän joukossaan Väinö Kunnas, Bruno Tuukkanen, Topi Vikstedt ja Eero Lehikoinen. Ullberg toimi myös piirustuskoulun piirustuksenopettajana 1906–1913 sekä Viipurin Taiteenystävien sihteerinä 1917–1933 ja varapuheenjohtajana 1935–1936.²⁴

Ensimmäisten 21 oppilaan joukkoon kuului myös taiteilija Hugo Simberg, joka opiskeli piirustuskoulussa iltaisin ja kävi ruotsalaista lyseota päivisin. Myöhemmin hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä 1893–1895 ja oli Akseli Gallen-Kallelan yksityisoppilaana. Arvid Liljelundin kuoltua 1899 Simberg nimitettiin opettajaksi Viipurin Taiteenystävien piirustuskouluun tammikuussa 1899, mutta hän jätti koulun jo vuonna 1900. Häntä seurasi Rurik Lindquist, joka johti koulun toimintaa vuoteen 1939 asti.²⁵

Simbergin opettajakaudella vuosisadan vaihteessa suomesta oli tullut koulun pääasiallinen opetuskieli. Olli Valkosen mukaan ruotsinkielisen Simbergin joskus ontuvasta suomen kielestä jäi hassuja muistoja piirustuskoulun oppilaiden keskuuteen. Hän opetti siis kuitenkin suomeksi.²⁶

Lilly Brunila, Bruno Hahl ja Ester Kumlin aloittivat opintonsa Viipurin piirustuskoulussa ensimmäisenä syksynä ja jatkoivat myöhemmin taideopintojaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa Helsingissä, kuten myös Hugo Simberg. Lilly Brunila kuoli nuorena, jo vuonna 1895. Bruno Hahlista tuli taiteilija ja hän työskenteli ajoittain myös piirustuksenopettajana. Ester Kumlin meni lopulta naimisiin hovioikeudenneuvos von Weissenbergin kanssa, mutta ehti ennen sitä kehittää taiteellista uraansa ja matkustaa Pariisiin viettämään boheemielämää 1894. Pariisissa hän seurusteli muun muassa Paul Gauguinin, August Strindbergin ja muiden pohjoismaisten taiteilijoiden kanssa. Naimisissa ollessaan hän toimi Viipurin Taiteenystävien hallituksen varajäsenenä useiden vuosien ajan.²⁷

Tie kohti taiteilijuutta – ”olimmehan piirustuskoululaisia”

Taiteilija Bruno Tuukkanen, joka tuli tunnetuksi erityisesti lasi- ja koristemaalarina, kirjoittaa julkaisemattomissa muistelmissaan ajastaan Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulun oppilaana 1906–1908. Tuukkasen opiskeluaikana opetuskieli oli suomi, ja hänen oli myöhemmin parannettava ruotsin kielen taitoaan voidakseen opiskella Tukholman Högre konstindustriella skolan -koulussa (nykyään Konstfack).²⁸

Tuukkanen oli viipurilaisen maalarimestarin poika ja aloittanut opintonsa käsityökoulussa. Piirustuskoulussa hän pääsi kosketuksiin taideopetuksen ja taiteilijoiden kanssa. Myös koulun muut oppilaat avasivat nuorelle käsityöläisen pojalle uusia maailmoja. Hän totesi myöhemmin muistelmissaan: ”Oppilaskunta oli hyvin vaihtelevaa ja erilaista ja tavallaan siis kehittävää siinä mielessä.” Mukana oli nuoria, kuten hän itse, jotka olivat päättäneet ryhtyä taiteilijoiksi, iltaisin piirustuskoulussa opiskelevia lukiolaisia, jotka aikoivat pyrkiä Polytekniseen instituuttiin Helsinkiin, sekä suomen- ja ruotsinkielisten tyttökoulujen oppilaita sekä seurapiirirouvia, joilla taiteilijan ammatti ei ollut tähtäimessä.²⁹

Bruno Tuukkasen ystävä Toivo (Topi) Vikstedt (1891–1930) opiskeli piirustuskoulussa käydessään suomenkielistä lyseota. Jälkimmäinen ei tainnut sujua täysin moitteettomasti, mutta iloluontoisen Topin ansiosta myös Tuukkanen ja muut piirustuskoulun oppilaat pääsivät osallistumaan lyseon juhliin.³⁰

Piirustuskoulun omat suurimmat juhlat järjestettiin Karjaportinkadun tilassa, joka oli saanut lempinimen ”Pirunkirkko” alakerrassa toimineen kapakan mukaan. Pienemmät juhlat pidettiin piirustuskoulun tiloissa (tuolloin osoitteessa Vaasankatu 2). Tämä ei aina ollut rehtori Rurik Lindquistin mieleen, Tuukkanen kertoo muistelmissaan, sillä joskus yksi jos toinenkin kipsimalli saattoi särkyä. Kuuluihan opetukseen muun muassa juuri kipsimallien piirtämistä.³¹

Taiteenystävien arkistossa Kansallisarkistossa on säilynyt puhe Rurik Lindqvistille. Puhe on pidetty Helsingissä toisen maailmansodan jälkeen ja siinä kuvaillaan koulun oppilaiden juhlia hauskasti. Puheessa ei ole tietoa sen pitäjästä, mutta arvattavasti puhuja oli Bruno Tuukkanen. Hän kertoo, miten piirustuskoulun oppilaat alkoivat omaksua boheemeja tapoja vuosisadan alussa: ”Kun olimme hieman päässeet kotiutumaan alkoi meissä ilmaantua hyvin kummallisia tapoja”, hän kertoo. ”Kasvatimme pitkää tukkaa. Hankimme erikoisia kaulanauhoja, leveälierisiä hattuja, korkeita kengänkorkoja ja kävelimme Torkkelinkadulla kauniillakin ilmalla paltonkaulus pystyssä. Tahdoimme olla jollain tavalla erikoisia. Olimmehan Piirustuskoululaisia. Käytimme sanontatapaa ’Me Taiteilijat’.”³²

Samassa puheessa Tuukkanen mainitsee myös juhlat, joissa yksi jos toinenkin kipsimalli särkyi, ja kiittää rehtoria kärsivällisyydestä ja viisaasta, ymmärtäväisestä suhtautumisesta oppilaiden tempauksiin. Muun muassa tästä syystä puhujana voi pitää juuri Bruno Tuukkasta.

Eräs yksityiskohta auttaa ajoittamaan nämä kertomukset 1900-luvun alkuun: puheessa mainitaan oppilaiden tanssineen Cakewalk-nimistä tanssia: ”Halusimme aina järjestää juhlia kaikenlaisine Cake-Walk-ohjelmineen, jotka silloin olivat meistä maailman tärkeimpiä asioita.”³³

Cakewalk oli syntynyt Yhdysvaltain plantaasien mustan väestön keskuudessa. Osallistujat kilpailivat koomisella esiintymisellä yrittäen saada muut nauramaan. Voittaja palkittiin kakulla. 1800-luvun lopulla tanssi levisi muuallakin hauskana showtanssina, ensin Yhdysvalloissa ja sittemmin myös Euroopassa. 1900-luvun alussa se tunnettiin jo Suomessa ja sitä tanssittiin sekä julkisissa että yksityisissä tilaisuuksissa.³⁴

Koulun oppilaskunta ja Sutti-lehti

Piirustuskoulun oppilailla oli 1900-luvun alussa ”toverikunta”, joka järjesti arpajaisia ja muita tilaisuuksia kerätäkseen rahaa esimerkiksi taidelehtien tilaamiseen. Näin oppilaat saattoivat seurata taidepolitiikkaa ja erilaisia taidetapahtumia.³⁵

Viipurin Taiteenystävien arkistossa on säilynyt kaksi kulunutta, oppilaskunnan tekemää käsin kirjoitettua lehteä. Lehden nimi oli Sutti ja se sisälsi kertomuksia, mietteitä, runoja, aforismeja, vitsejä ja kuvituksia.³⁶

Käsin kirjoitetut lehdet olivat Suomessa melko yleisiä 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Niitä tehtiin muun muassa oppilaskunnissa, yliopiston osakunnissa, kansanliikkeissä ja yhdistyksissä sekä tietysti myös yksityisesti perhepiirissä. Yleensä lehti tehtiin vain yhtenä kappaleena, jota voitiin lukea ääneen juhlissa ja kokoontumisissa. Samalla nämä lehdet olivat kuitenkin visuaalisesti taitettuja kuin oikeat sanomalehdet ja aikakauslehdet.³⁷ Sutti-lehden kaksi säilynyttä numeroa ovat kaksipalstaisia ja lehdessä on osastoja ja vinjettejä. Vuodesta 1913 lähtien myös Turun piirustuskoulun oppilaat julkaisivat satunnaisesti ja joskus tiheäänkin ilmestynyttä, käsin kirjoitettua Piirtäjä-lehteä, joka sisälsi niin kuvia kuin tekstiä.³⁸

Ei tiedetä, kuinka monta Sutti-lehden numeroa Viipurin piirustuskoulun oppilaat tekivät. Vain kaksi numeroa on päätynyt Taiteenystävien arkistoon: yksi keväältä 1909 ja toinen joulukuulta 1911. Olli Valkosen 1991 tekemistä haastatteluista käy ilmi että lehteä tehtiin myös myöhemmin ja että koulun kirjastoon oli 1930-luvulla koottu vanhoja käsinkirjoitettuja numeroita.³⁹

Kahden säilyneen numeron kirjallinen sisältö on sekalaista, vitseistä ja pilapiirroksista aina sentimentaalisiin mietteisiin ja runoihin. Vuonna 1911 Sutin toimittajat kuvailevat lehden tehtävää näin: ”Hyvällä sisällyksellänsä, pirteillä kuvillaan, mehukkailla kirjailuksilla ja sattuvilla ja repäisevillä vitseillänsä toivoo Sutti saavuttavansa toveriensa suosion tänä vuonna niin kuin ennenkin, ja samalla koittaa Sutti olla jonkunlaisena kurin kuin myöskin huvin tuojana toverikunnassa.”

Vuoden 1911 numero sisältää myös kirjoituksen ”Toverikunnalle”, jossa ehdotetaan oman oikeusistuimen perustamista huonon käytöksen ja muun sopimattomuuden käsittelemiseksi, ”koska on useammalta taholta tullut valituksia, että koulumme oppilaiden keskuudessa alkaa päästä vallalle tapojen turmelus”. Kaikki oppilaat eivät siis olleet boheemeja koko ajan, vaan heidän keskuudestaan löytyi myös järjestyksen ja hyvän käytöksen ystäviä.

Kirjoittajan mielestä oppilaskunnan olisi puututtava tähän voimallisesti, ”ettei koulun oppilaiden tarvitsisi hävetä jonkun koulussa olevan prihatsun konnamaisista hävyttömyyksistä”. Tekstistä ei sitä vastoin käy ilmi minkälaisesta sopimattomasta käytöksestä oli kyse. Sehän taisikin olla lukijoiden tiedossa vuonna 1911.

Piirustuskoulu vuonna 1918

Vuodet 1917 ja 1918 olivat levottomat myös Viipurissa. Kaupunki sijaitsi lähellä Pietaria, joka oli sekä maaliskuun että lokakuun vallankumousten keskus vuonna 1917. Huhtikuussa keisari luopui kruunustaan ja hänet korvattiin väliaikaisella hallituksella. Vain muutamaa päivää myöhemmin pietarilaisessa taidesalongissa avattiin suomalaisen taiteen näyttely iloisissa merkeissä.⁴⁰ Syksyllä tilanne muuttui radikaalisti, kun Venäjän väliaikainen hallitus syrjäytettiin ja bolševikit nousivat valtaan. Suomen itsenäisyysjulistus joulukuussa 1917, bolševikkien neuvostohallituksen sille antama tunnustus seuraavan vuoden alussa sekä pian tämän jälkeen alkanut sisällissota veivät Suomen – ja samalla Viipurin – täysin uudelle raiteelle.

Viipurin sijainti itärajan ja Pietarin läheisyydessä sai uusia merkityksiä. Sisällissodan aikana keväällä 1918 rautatieyhteys Venäjän pääkaupunkiin oli elintärkeä punakaartien huollolle. Kun saksalaiset joukot huhtikuun 1918 alussa nousivat maihin Etelä-Suomessa valkoisten tueksi, punainen hallitus vetäytyi Helsingistä Viipuriin, ja taistelu Viipurista huhtikuun lopussa oli sisällissodan viimeinen suuri taistelu, joka päättyi valkoisten voittoon.⁴¹

Piirustuskoulun toiminnasta keväällä 1918 ei ole paljoa tietoa. Viipurin Taiteenystävien arkisto vaikenee asiasta, eivätkä sanomalehdetkään tarjoa apua. Koulu sai kuitenkin 4 000 markan valtionavustuksen vuodelle 1918 ja ilmoitti tammikuun alussa sekä porvarillisessa Viipurin Sanomissa että sosiaalidemokraattisessa Työssä, että lukukauden aloitus ja ilmoittautuminen tapahtuisi 14. tammikuuta 1918.⁴² Syyskuussa 1918 lehdissä ilmoitettiin jälleen, että syyslukukausi alkaisi 16. syyskuuta, ja joulukuussa kerrottiin Viipurin Taiteenystävien vuosinäyttelyn avautumisesta piirustuskoulun tiloissa osoitteessa Torkkelinkatu 2. Näyttelyssä oli esillä Uno Ullbergin piirustuksia sekä Taiteenystävien uuden piirustuskoulurakennuksen pienoismalli.⁴³ Olli Valkosen oppilasluettelon mukaan koulussa opiskeli yhdeksän oppilasta 1918, mutta tietojen kattavuudesta ei ole varmuutta.⁴⁴ Sodan vaikutusta koulun toimintaan on mahdotonta arvioida. Voitiinko opetusta jatkaa normaalisti, mitä koulun oppilaat ja opettajat tekivät?

Nuoren Ellinor von Mendin 1920 piirtämässä ja kirjoittamassa tarinassa Punikkityttö ja jääkäriupseeri (En historie från Wiborg – våren 1918) on piirros, joka esittää aseistautuneita punakaartilaisia piirustuskoulun tiloissa luonnosten, kirjojen ja alastonpatsaiden keskellä. Von Mend oli koulun oppilas 1916–1918 ja ehti ennen avioliittoaan 1921 luoda muutamia sarjakuvatarinoita. Tarina Salvesenin perheestä sisällissodan Viipurissa sekä piikaan ja punakaartilaiseen Hiljaan rakastuvasta jääkäriupseerista piirrettiin ja kirjoitettiin kaksi vuotta sodan jälkeen, mutta julkaistiin suomeksi vasta 1982.⁴⁵ Ehkä se käy todisteeksi siitä, että punakaartilaiset todella kävivät koululla kevään aikana? Kotietsinnäthän olivat sisällissodan arkipäivää.

Suurin osa piirustuskoulun oppilaista ja opettajista näyttää kannattaneen valkoisten povarillisia aatteita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Yksi poikkeus oli Väinö Kunnas, joka oli piirustuskoulun oppilaana 1915–1919 ja liittyi punakaartiin. Hänen tekemisistään sisällissodan aikana ei ole tarkkaa tietoa, mutta tiedetään, että hänet vangittiin huhtikuun lopussa 1918 ja vietiin lukuisten muiden antautuneiden punaisten mukana Viipurin vankileirille. Olosuhteet vankileireillä kesällä 1918 olivat erittäin vaikeat ja kuolleisuus korkea, mutta Kunnas vapautettiin jo toukokuussa. Uno Ullberg muutaman muun Taiteenystävien jäsenen kanssa vieraili vankileirillä ja meni takuuseen nuoren, lahjakkaan taideoppilaan puolesta – olihan Kunnas työskennellyt Ullbergin arkkitehtitoimistossa.⁴⁶

Kunnas palasi vielä samana syksynä piirustuskouluun, mutta paluu normaaliin elämään kevään järkyttävien tapahtumien jälkeen oli tuskin helppoa – ei henkilötasolla eikä yhteiskunnan tasolla. Vaikka Kunnas sai tukea Uno Ullbergilta, koulun rehtori Rurik Lindqvist suhtautui häneen kielteisesti.⁴⁷ Viipurin valkoiset vainajat haudattiin sankarihautoihin ja heille pidettiin toistuvia muistotilaisuuksia, ja kaupungista tuli julkisesti valkoisten kaupunki ja etuvartio itää vastaan. Viipuri liitettiin sisällissodan tarinaan vapautumisesta Venäjän ikeestä, kun taas toisenlaisille muistoille ei annettu tilaa.⁴⁸

Väinö Kunnas jätti Viipurin ja siirtyi Helsinkiin, jossa hänet hyväksyttiin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun syksyllä 1919. Pääkaupungissa hän tutustui Tulenkantajat-ryhmään, joka pyrki pois sulkeutuneesta kansallisesta kulttuurista kohti Eurooppaa, modernismia ja ekspressionismia. Kunnas osallistui Viipurin Taiteenystävien näyttelyyn Viipurissa 1921, mutta uudesta taiteesta tietään etsineet eivät juurikaan saaneet vastakaikua piirustuskoululta ja kriitikoilta eivätkä luultavasti taiteen ostajiltakaan. Piirustuskoulun oppilaiden kevätnäyttelyssä 1920 Kunnaksen ystävä Olavi Miettinen sai positiivista kritiikkiä Wiborgs Nyheter -lehdessä, mutta arvioon oli lisätty huomautus: ”Tässä on hyvää luonnollista lahjakkuutta ja hyvä taiteilija-aines, mikäli aikamme epäterveet taideideat eivät pääse vaikuttamaan tähän luovaan kykyyn”.⁴⁹

Kansakunta, kieli ja piirustuskoulu

Maailmansotien välisen ajan Suomessa ja Viipurissa kysymys kansakunnan kielestä ja kieliryhmien välisistä suhteista aiheutti jännitteitä. Tämä koski myös Taiteenystäviä ja piirustuskoulua.

Viipuri oli perinteisesti monikielinen kaupunki, jossa puhuttiin vanhastaan saksaa, venäjää, ruotsia ja suomea. Suomenkielinen väestö oli suurin ryhmä, ja muut kieliryhmät osasivat usein suomea. Suomenkielisten osuus kasvoi noin 50 prosentista vuonna 1870 yli 70 prosenttiin vuonna 1900 ja yli 90 prosenttiin vuonna 1930.⁵⁰ Jo 1900-luvun vaihteessa piirustuskoulun opetuskieli oli suomi. Olli Valkosen 1992 julkaisemissa oppilasluetteloissa esiintyy suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä nimiä, mutta suomalaiset nimet olivat jo varhain enemmistössä.⁵¹ Kuten tavallisesti, nimien suomalaistamisen historia on luettavissa näistä luetteloista: Kiseleffistä tuli Karilo, Goreleffista Anttila ja Rodianowista Rovio, Granqvistista tuli Rajama, Åkermanista Orkamo ja Vikstedtistä Viiste.⁵²

Oletettavasti piirustuskoulun opetuskieli oli ensimmäisinä vuosina ruotsi, vaikka tästä ei ole säilynyt dokumentoitua tietoa. Joka tapauksessa oppilaiden kieli näyttää melko varhaisessa vaiheessa muuttuneen pääosin suomeksi, ja opetusta alettiin pian antaa suomeksi. Suomenkielisen sivistyneistön ja koulutetun luokan synty 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa näkyi tällä tavoin myös piirustuskoulun toiminnassa.

Koulun hallinnollinen kieli oli kuitenkin 1930-luvulle asti ensisijaisesti ruotsi, ja se oli pitkään myös Viipurin Taiteenystävien hallintokieli, vaikka yhdistyksen lehti-ilmoitukset julkaistiin alusta asti sekä ruotsiksi että suomeksi. Yhdistyksen hallituksen pöytäkirjat ja koulun toimintakertomukset kirjoitettiin ruotsiksi aina 1930-luvun alkuun saakka.⁵³

Joistakin kielivalintoihin ja kieltä koskeviin päätöksiin liittyneistä kysymyksistä löytyy merkintöjä Viipurin Taiteenystävien arkistosta. Syyslukukaudella 1924 rehtori Rurik Lindquist alkoi kirjoittaa oppilasluettelot sekä suomeksi että ruotsiksi. Aiemmin hän oli kirjannut tiedot vain ruotsiksi. Lindquist otsikoi sivun ”Syyslukukausi Höstterminen 1924” ja kirjasi ilmoittautumispäivät kahdella kielellä: ”måndagen den 15 september kl. 11–1 och 5–7”, ”maanantaina 15 p:nä syyskuuta klo 11–1 ja 5–7”. Lyhyen toimintakertomuksensa hän kirjoitti ruotsiksi vielä 1930-luvun alkuun asti, mutta siirtyi 1932 pelkästään suomen kieleen.⁵⁴

Suomessa 1930-luvun alkua leimasi kieliriita, erityisesti Viipurissa, josta oli tullut hyvin suomenkielinen kaupunki huolimatta sen vanhoista ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä asukkaista. Poliittisesti aika oli hyvin epävakaata niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa.⁵⁵ Viipurin taiteilijat, jotka 1930 perustivat yhä edelleen toimivan Viipurin taiteilijaseuran, olivat pääosin suomenkielisiä. Kuilu Taiteenystävien ruotsinkielisen porvariston ja suomenkielisen taidekentän välillä kasvoi samalla kun aitosuomalaiset äänenpainot voimistuivat.

Aitosuomalainen-lehti hyökkäsi Viipurin Taiteenystäviä vastaan ja syytti yhdistyksen hallitusta siitä, ettei se hyväksynyt kaikkia uusia jäsenehdokkaita. Lehti kertoi, että eräs aidosti taiteesta kiinnostunut henkilö oli ehdottanut 60 uutta jäsentä yhdistykseen. Hallitus oli kuitenkin jättänyt hyväksymättä noin kolmasosan ehdokkaista, vaikka he olivat kunniallisia henkilöitä, lehti kirjoittaa. Näitä noin kahtakymmentä henkilöä yhdisti se, että he olivat olleet mukana ”uudessa suomalaisuustaistelussa”. Lehden mukaan he olivat varatuomareita, pankinjohtajia ja tunnettuja liikemiehiä. Lehti jatkoi kertomalla, että tämän seurauksena kaupunki ei myöntänyt yhdistykselle 10 000 markkaa, jota se oli hakenut piirustuskoulun toimintaan.⁵⁶ Tieto siitä, että koulu sai 10 000 markkaa vähemmän kuin oli anonut 1932, pitää paikkansa.

Tämän enempää ei sanomalehdistä löydy tietoa Viipurin Taiteenystävien kielikiistasta, mutta toimittaja Jaakko Leppo (ent. Ahlgren), joka liittyi yhdistyksen jäseneksi ja valittiin hallitukseen 1932, on kirjoittanut tapahtumista lisää. Leppo toimi Karjala-lehden toimitussihteerinä 1930–1937. Hän luo taiteenystävien arkistossa löytyvissä pienissä kertomuksissa tapahtumista maltillisemman kuvan huolimatta aitosuomalaisten kaappausyrityksestä (mm. arkkitehti Juhani Viiste osallistui sellaiseen), mutta kaikesta tästä huolimatta vanha hallitus valittiin uudelleen, Leppo ainoana uutena nimenä:

Viipurin Taiteen Ystäväin piirissä alkoi olla aitosuomalaistaistelu. Yhdistyksen johto oli aivan mätä ruotsalainen eikä edes harrastanut taidetta, väitettiin. Jäseniä ilmoitettiin joukolla, ja Taiteenystäväin hallitus hyväksyi niitä ja merkitsi pöytäkirjoihinsa. Tuli sitten vuosikokous ja Juhani Viiste aitosuomalaisten puolesta luki ehdokkaansa hallitukseen. Vastapuolelta luettiin minun nimeni ja entiset valittaviksi. Entiset valittiin ja minut mukaan.⁵⁷

Leposta tuli yhdistyksen sihteeri 1932, ja hallituksen ensimmäisessä kokouksessa hän kysyi puheenjohtaja, insinööri Hackmanilta, millä kielellä hänen pitäisi kirjoittaa pöytäkirjat. Hackman vastasi: suomeksi. ”Ja niin alkoi kokous. Ilman mitään kielitaistelua oli Viipurin Taiteenystävistä tullut suomenkielinen yhdistys.”⁵⁸

1930-luku uudessa rakennuksessa

Vuonna 1930 Uno Ullbergin suunnittelema taidemuseon ja piirustuskoulun rakennus valmistui Pantsarlahden bastioniin. Rakennuksen toinen osa oli suunniteltu koulun tarpeisiin. Koulu sai käyttöönsä viisi suurta ja kaksi pienempää työhuonetta, joiden suuret ikkunat avautuivat pohjoiseen. Lisäksi rakennuksessa oli kirjasto, koulun rehtorin asunto sekä kokoushuone Taiteenystävien hallitukselle. Museo vihittiin käyttöön lokakuussa, mutta piirustuskoulun opetustoiminta alkoi omassa siivessään jo syyskuun puolivälissä 1930.

Uuteen rakennukseen siirtymisen yhteydessä piirustuskoulun nimi muutettiin taidekouluksi, mutta toiminta jatkui kuten ennen. Koulussa oli edelleen kolme luokkaa, jotka syksystä 1930 lähtien tunnettiin nimillä periaateluokka, antiikkiluokka ja malliluokka. Rehtori Rurik Lindquist ja taiteilija Nils Wikberg opettivat käsivarapiirustusta, mallipiirustusta ja maalausta, arkkitehti Woldemar Krause (myöhemmin Kuurma) opetti projektio-, lineaari- ja perspektiivipiirustusta ja taiteilija Eero Lehikoinen sommittelupiirustusta ja tekstausta. Vuonna 1931 taiteilija Nikolai Schmakoff korvasi Nils Wikbergin, joka muutti pois Viipurista.⁵⁹

Toimittaja Jaakko Leppo luennoi taidehistoriasta ja estetiikasta, ja renessanssitaiteesta luennoi filosofian tohtori Armas Nuolivaara, joka toimi myös vanhempana historian lehtorina kaupungin suomalaisessa klassillisessa lyseossa.  Samana vuonna perustettu Viipurin taiteilijaseura järjesti kahdesti viikossa croquis-tunteja, joilla piirrettiin elävää mallia.⁶⁰

Taidehistorialliset luennot olivat erittäin suosittuja, ja Wiborgs Nyheter -lehti tiesi kertoa, että Viipurin Taiteenystävien vuosikertomuksen mukaan tarkoituksena oli hankkia skioptikonlaite heti kun varoja siihen löytyisi.⁶¹ Skioptikon oli diaprojektorin edeltäjä, jolla pystyttiin esittämään kuvia luentojen aikana.

Taidekoulun aineelliset olosuhteet paranivat 1930-luvulla. Samaan aikaan suuri lama iski myös Suomeen. Vuoden 1931 vuosikertomuksessa todettiin: ”Lama-aika ei ole vähentänyt oppilaiden määrää, mutta toisaalta yhdistyksen hallitus on joutunut lisäämään vapaaoppilaspaikkojen määrää siten, että niiden osuus on nyt ¼ koko oppilasmäärästä.”⁶² Kaupungin tukien väheneminen 1930-luvun alkuvuosina johti siihen, ettei koulu voinut hankkia laitteita tai kirjallisuutta.⁶³

Myös 1930-luvulla oppilaat järjestivät juhlia ja ohjelmaa. Taiteilija Eva Cederström, joka opiskeli koulussa 1930–1933, jätti jälkeensä humoristisen dokumentin kouluvuosiltaan – Hugo Nousiaisen kirjoittaman tilapäisrunon koulun joulujuhlaan 1931: ”Kronikka. Viipurin Taidekoulun opettajista ja oppilaista v:lta 1931.”⁶⁴

Hugo Nousiainen työskenteli myöhemmin poliisina, dekkarikirjailijana ja toimittajana, mutta 1930–1931 hän oli taidekoulun oppilas, joka 19. joulukuuta 1931 esiintyi joulujuhlassa lausuen:

Runoratsu liinaharja
pattipolvi hurja,
vedä esiin poikaseni
kronikka tää kurja.

Kerro tapaukset kaikki
koko taidekoulun,
koska juhlaa vietämme
me suuren pyhän, Joulun.

Seuraavissa säkeissä Nousiainen kuvaa koulun opettajia. Rehtori on luotettava, Lehikoisen mainospiirustus ja Krausen perspektiivioppi eivät näytä olevan oppilaiden lempiaineita – ”oppilahat harvat piirtää reklaamia” – mutta taidehistoriasta luennoinut Leppo kuvataan iloiseksi ja pidetyksi: ”Leppo-maister lupsakasti / esitelmät pitää, / tieto ’Taiteen historiasta’ / runsahasti itää.”

Osa runossa mainituista oppilaista työskenteli myöhemmin mainosalalla, kuten Toivo Fahlenius ja Aapo Karppanen. Mainonta, ikkunamainonta ja graafinen suunnittelu olivat 1900-luvun uusia aloja, joissa taidekoulutettu väki saattoi löytää elantonsa.

Nikolai Schmakoff, joka 1931 alkoi opettaa käsivarapiirustusta ja maalausta, oli monipuolinen mies. Taidekoulutuksensa hän oli saanut Pietarissa, mutta ennen kaikkea hän oli oopperalaulaja. Venäjän vallankumous 1917 toi hänet Viipuriin, missä hän toimi sekä kuvataiteilijana, musiikinopettajana että ohjaajana. Syksyllä 1931 hän ohjasi Viipurin teatterissa Offenbachin operetin Kaunis Helena. Nousiaisen sanoin:

Schmakoff häärii hurjasti
ja oppilaita ohjaa,
harjoitukset operetin
teatterilla johtaa.

Seuraavat säkeet oli omistettu koulun oppilaille. Yksi heistä oli kaunis Helena Prisk, josta Nousiainen lausui: ”Myöskään unohtaa ei pidä / kaunist’ Helenaamme, / hänestä me oivan aiheen / suttikuviin saamme.”

Ami Hauhio, josta myöhemmin tuli kuvittaja ja sarjakuvanpiirtäjä, kuvataan varsinaisena hurmurina: ”kelpais vaikka poikaparka Donin Juhanaksi”. Toivo Fahlenius, josta tuli mainospiirtäjä ja kuvittaja:

Fahlenius runoilee ja
suuret haaveet laatii,
siitä aihe kronikkaan
jo tähän värssyyn saatiin.

Säkeiden hauskuudesta voi olla montaa mieltä, mutta varmasti ne olivat hauskoja siinä tilanteessa, jossa ne esitettiin. Tilannerunojahan tehdään rajoitetulle ryhmälle, hetkessä koettaviksi.

Lopuksi

Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulu avasi ovensa 21 oppilaalle syksyllä 1891 ja toimi syksyyn 1939 asti, jolloin koulussa opiskeli 43 oppilasta malliluokalla, antiikkiluokalla ja prinsiippiluokalla. Talvisodan syttyessä 30. marraskuuta 1939 Viipuri, jota pommitettiin jo sodan ensimmäisenä päivänä, alkoi tyhjentyä siviileistä. Viimeiset siviilit poistuivat helmikuun puolivälissä 1940.⁶⁵ Samalla opetus Taiteenystävien piirustuskoulussa, jonka nimi muuttui taidekouluksi vuonna 1930, päättyi runsaan 48 vuoden jälkeen.

Piirustuskoulun opetus oli perinteistä mutta monipuolista. Koulun ensimmäisen kahdeksan vuoden ajan sen rehtorina toimi Arvid Liljelund. Vuonna 1900 rehtoriksi nimitettiin Rurik Lindquist , joka toimi tehtävässään 39 vuotta. Päätoimisen rehtorin opetusta täydensivät tuntiopettajat. Osa entisistä oppilaista päätyi myös opettamaan koulussa.

Kuten Viipurin kaupunki, myös piirustuskoulu oli sosiaalisesti ja kielellisesti monimuotoinen paikka. Opetusta annettiin – ensimmäisiä vuosia lukuun ottamatta – suomeksi, hallinto toimi ruotsiksi, ja oppilaiden kotikielinä olivat suomen lisäksi ainakin ruotsi, saksa ja venäjä. Bruno Tuukkanen kertoo muistelmissaan, kuinka oppilaat tulivat 1900-luvun alussa monenlaisista sosiaalisista taustoista. Näin näyttää olleen aina vuoteen 1939 asti.

Piirustuskoulussa ei annettu pelkästään taideopetusta, vaan siellä solmittiin myös ystävyyssuhteita ja kehitettiin taiteilijaidentiteettiä. Tämä tapahtui taiteellisen työskentelyn kautta, mutta myös yhteisten juhlien ja oppilaskunnan käsin kirjoitetun Sutti-lehden kautta. Viipurissa piirustuskoulun oppilaiden näyttelyt muodostivat osan kaupungin taide-elämää.

Osa entisistä oppilaista työskenteli koulutuksensa jälkeen muilla aloilla kuin taiteen parissa. Naisten kohdalla avioliitto esti usein oman uran luomisen. Piirustuskoulu ehti kuitenkin toimia Viipurissa 48 vuoden ajan ja koulutti suuren joukon miehiä ja naisia erilaisiin taiteellisiin ammatteihin. Osa oppilaista jatkoi opintojaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä. Jotkut ryhtyivät taiteilijoiksi. Tunnetuin heistä lienee Hugo Simberg, mutta myös esimerkiksi Eva Cederström ja Olli Miettinen onnistuivat luomaan uran taiteilijoina – heistä kertovat tässä juhlajulkaisussa Iris Helkama ja Anna Kortelainen.

Monet Viipurin piirustuskoulun oppilaat löysivät paikkansa muilta aloilta, joilla koulussa hankittuja taitoja tarvittiin. Kuten yhdistyksen vuoden 1916 toimintakertomuksessa todettiin: ”Aikamme vaatii taiteellisuutta monilla aloilla, joilla ei välttämättä tarvita taiteilijoita sanan varsinaisessa merkityksessä.” Piirustuskoulun oppilaat työskentelivätkin valmistumisensa jälkeen muun muassa arkkitehtitoimistoissa ja rakennusvirastoissa, kouluissa, valokuvaamoissa sekä mainostoimistoissa ja yrityksissä.

Lähteet ja kirjallisuus

Arkistolähteet

Kansallisgallerian arkisto
Eva Cederströmin arkisto
Vol. 14: Konseptit: muistiinpanot, opiskelu

Kansallisarkisto
Wiborgs konstvänner r.f:s arkiv – Viipurin Taiteenystävät ry:n arkisto
2 Piirustuskoulun oppilasluetteloita ja matrikkeli (1891–1939)
3 Pöytäkirjoja liitteineen (1933–1982)
7 Yhdistyksen historiaa koskevaa aineistoa
8 Bruno Tuukkasen muistelmia

Painetut lähteet

Mend, Ellinor, Punikkityttö ja jääkäriupseeri, suom. Päivö Taubert, Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY 1982.

Lehdet

Kansalliskirjaston digitaalinen lehti- ja aikakauslehtiarkisto: digi.kansalliskirjasto.fi

Aitosuomalainen 1932
Karjala 1918, 1931
Näyteikkuna 1938, 1939
Työ 1918
Wiborgsbladet 1889–1891
Wiborgs Nyheter 1902, 1916, 1918, 1920, 1932
Wiborgs Tidning 1871–1874
Wiipurin Sanomat 1890–1892, 1918, 1919
Östra Finland 1891

Sanakirjat

Förvaltningshistorisk ordbok, Svenska litteratursällskapet i Finland 2016, http://fho.sls.fi (hämtad 25.11.2024).

Kirjallisuus

Engman, Max. Språkfrågan. Finlandssvenskhetens uppkomst 1812–1922, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 702:3, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2016.

Laura Gutman, ”Paris 1894. Finnish Artists in the Circle of Gauguin and Strindberg”, webbsidan Iclea[2017] (luettu 8.11.2024).

Haapala, Pertti & Tuomas Hoppu, Sisällissodan pikkujättiläinen, Helsinki: WSOY 2009.

Heikkilä, Hannu, ”Kirjeitä sotien Viipurista ja evakosta – Viipurilaisen siviiliväestön aikalaiskokemuksia sodan jaloissa 1939–1944”, Eurooppalainen kaupunkikohtalo. Viipuri toisessa maailmansodassa, Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 25, Helsinki 2024, s. 57–87 (luettu 8.11.2024).

Korkeila, Sirkka-Liisa, Bruno Tuukkanen seinä- ja koristemaalaustaiteen perinteessä. Erityiskohteena maalaukset Eduskuntatalossa, maisteritutkielma, taidehistoria, Helsingin yliopisto 2024 (luettu 8.11.2024).

Koskivirta, Anu & Aleksi Mainio (toim.), Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939, Helsinki 2019 (luettu 8.11.2024).

Kruskopf, Erik, ”Hugo Simberg”, Biografiskt lexikon för Finland, Svenska litteratursällskapet i Finland, nätupplaga, publicerad 2007 (luettu 8.11.2024).

Kyläkoski, Kaisa, ”Cakewalkin saapumisesta Suomeen”, Sukututkijan loppuvuosi 2.2.2015 (luettu 8.11.2024)

Lindblom, Sandra, Minun on mentävä eteenpäin: Eva Cederströmin taiteilijuuden muodostuminen 1920- ja 1930-luvuilla, pro gradu-avhandlng i konsthistoria, Helsingfors universitet 2020 (luettu 8.11.2024)

Meinander, Henrik, Nationalstaten. Finlands svenskhet 1922–2015, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 702:4, Helsingfors 2016.

Mäkinen, Ilkka, ”Pynninen, Johan”, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, publicerad 20.10.2002 (redigerad 6.4.2018) (luettu 8.11.2024).

Nissilä, Viljo, ”Sunnuntaikoulusta ammattikouluihin. Ammattiopetuksen historiaa Viipurissa”, Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 3, Helsinki: VSKS 1978, s. 64–82 (luettu 8.11.2024).

Paikkala, Sirkka, Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921, diss., Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 959, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004 (luettu 8-11-2024).

Riihimäki, Irene, Piirtäjän opissa – Keisarillisen Aleksanterin -yliopiston piirustussalin historia 1830–1893, pro gradu-avhandling i konsthistoria, Helsingfors universitet 2018. (luettu 8.11.2024).

Roselius, Aapo, “Valkoinen Viipuri”, Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran toimitteita 21. Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939, toim. Anu Koskivirta & Aleksi Mainio, Helsinki 2019, s. 242–272 (luettu 8.11.2024).

Salmi-Niklander, Kirsti & Risto Turunen, ”Copying, citing and creative rewriting. The transmission of texts and ideas in Finnish handwritten newspapers”, The Common Writer in Modern History, ed. Martyn Lyons, Manchester: Manchester University Press 2023 (luettu 8.11.2024).

Simpanen, Marjo-Riitta, ”Käsityönopetus suomalaiskouluissa 1800-luvulta nykypäiviin”, toim. Simo Kotilainen ja Marjo-Riitta Simpanen, Lyhyt oppimäärä koulukäsityöhön, Suomen käsityön museon julkaisuja 21, Jyväskylä 2003 (luettu 8.11.2024).

Sjöblom, Tomas, ”Namnförfinskningar komma att ske i tusental”. Namnförfinskningskampanjen 1906: aktörer, målgrupp och argumentation, pro gradu-avhandling i historia, Helsingfors universitet 2017 (luettu 25.11.2024).

Tandefelt, Marika, ”Fyra språk på en marknad”, Viborgs fyra språk under sju sekel, red. Marika Tandefelt, [Esbo]: Schildt 2002a, s. 11–67.

Tandefelt, Marika, ”Vårt bästa arv”, Viborgs fyra språk under sju sekel, red. Marika Tandefelt, [Esbo]: Schildt 2002b, s. 137–166

Valkonen, Olli, Viipurin taiteenystävät 1890–1940, Helsinki: Viipurin taiteenystävät 1992.

Willner-Rönnholm, Margareta, Konstnärsslit och vardagsdröm. Åbo Ritskola 1830–1981, Åbo: Åbo landskapsmuseum – Åbo konstmuseum 1996.

Wolff, Charlotta, ”Liike- ja kulttuurielämän väliset yhteydet 1800-luvun ja 1900-luvun alun Viipurissa”, Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 18. Muuttuvien tulkintojen Viipuri,nissilä s. 49–65 (luettu 8.11.2024).

Wrede, Johan, ”Carl Gustaf Estlander”, Biografiskt lexikon för Finland, Svenska litteratursällskapet i Finland, nätupplaga, publicerad 2007 (luettu 8.11.2024).

---

1. Olli Valkonen 1992, s. 17. Ks. myös Wolff 2016, s. 60–62. ↩︎
2. Valkonen 1992, s. 115. ↩︎
3. Kansalliskirjaston digitaaliset kokoelmat. ↩︎
4. Wiborgs konstvänner r.f:s arkiv – Viipurin taiteenystävät r.y:n arkisto, Kansallisarkisto, Helsinki. ↩︎
5. Mäkinen 2002. ↩︎
6. Irene Riihimäen taidehistorian pro gradu -tutkielma tarjoaa hyvän kuvan piirustussalin opetuksesta ja opettajista 1800-luvulla. Ks. Riihimäki 2018. ↩︎
7. Willner-Rönnholm 1996, s. 14–22. ↩︎
8. Wrede 2007. Ks. myös Simpanen 2003, s. 10–11. ↩︎
9. Wiborgs Tidning 11.3.1871, 15.3.1871, 18.3.1871, 27.1.1872, 14.9.1872, 16.5.1874. 1887 perustetusta ammattikoulusta, ks. Nissilä 1978, s. 66. ↩︎
10. Esimerkkejä tästä, ks. esim. Förvaltningshistorisk ordbok, ”varulotteri”. Arpajaiset joissa voitettiin esineitä eikä rahaa sai tähän aikaan järjestää mutta raha-arvonnat olivat kiellettyjä. ↩︎
11. Wiborgsbladet 16.11.1890. ↩︎
12. Wiborgs Nyheter 11.4.1933. ↩︎
13. Wiborgsbladet 19.10.1891. ↩︎
14. Valkonen 1992, s. 18–19. ↩︎
15. Willner-Rönnholm 1996, s. 47. ↩︎
16. Willner-Rönnholm 1996, s. 45–47. ↩︎
17. Valkonen 1992, s. 17–18. ↩︎
18. Wiborgs Nyheter 28.2.1902. ↩︎
19. Valkonen 1992, s. 17. Piirustuskoulun oppilaiden matrikkeli 1891–1939, s. 123–142. ↩︎
20. Ks. Oppilasmatrikkelit teoksessa Valkonen 1992. ↩︎
21. Wiipurin Sanomat 18.12.1891. ↩︎
22. Wiborgs Nyheter 1.3.1916. ↩︎
23. Ks. esim. somistajien Toivo Vänskän ja Maila Loukamon artikkelit aikakauslehdessä Näyteikkuna 1.1.1938 ja 1.1.1939. ↩︎
24. Valkonen 1992, s. 121. Uno Ullbergista, ks. tarkemmin Netta Böökin artikkeli. ↩︎
25. Kruskopf 2007; Valkonen 1992, s. 25–27. ↩︎
26. Valkonen 1992, s. 25–27. ↩︎
27. Ks. Gutman [2017]. ↩︎
28. Bruno Tuukkasen muistelmia, Viipurin Taiteenystävät ry:n arkisto, Kansallisarkisto. Kopio Tuukkansen  muistelmista löytyy myös Lappeenrannan taidemuseon arkistosta. ↩︎
29. Bruno Tuukkasen muistelmia, Viipurin Taiteenystävät ry:n arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
30. Bruno Tuukkasen muistelmia, Viipurin Taiteenystävät ry:n arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
31. Bruno Tuukkasen muistelmia, Viipurin Taiteenystävät ry:n arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
32. Päiväämätön puhe, Yhdistyksen historiaa koskevaa aineistoa, Viipurin Taiteenystävien ry:n arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
33. Päiväämätön puhe, Yhdistyksen historiaa koskevaa aineistoa, Viipurin Taiteenystävien ry:n arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
34. Cake-walkista, ks. Kyläkoski 2015. ↩︎
35. Bruno Tuukkasen muistelmia, Viipurin Taiteenystävät ry.:n arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
36. Sutti 1909 ja 1911, Yhdistyksen historiaa koskevaa aineistoa, Viipurin Taiteenystävien r.y:n arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
37. Kirsti Salmi-Niklander on tutkinut Suomessa ilmestyneitä käsin kirjoitettuja lehtiä useissa yhteyksissä. Ks.esim. Salmi-Niklander & Turunen 2023. ↩︎
38. Willner-Rönnholm 1996, s. 127–128. ↩︎
39. Valkonen 1992, s. 92. ↩︎
40. Valkonen 1992, s. 59. ↩︎
41. Sisällissodasta, ks. esim. Haapala & Hoppu 2009. Teoksessa Anu Koskivirta & Aleksi Mainio 2019 on monta artikkelia Viipurin politiikasta ja jännitteistä vuoden 1918 tienoilla. ↩︎
42. Viipurin Sanomat 10.1.1918, 19.1.1918; Työ 11.1.1918; Wiborgs Nyheter 18.1.1918. ↩︎
43. Wiborgs Nyheter 12.9.1918. Näyttelystä ks. Karjala 17.12.1918, 21.12.1918, 31.12.1918. ↩︎
44. Valkonen 1992, s. 126–127. ↩︎
45. Kohtausta piirustuskoulussa esittävä kuva on julkaistun sarjakuvakertomuksen sivulla 33 (Mend 1982). Ellinor von Mendin sarjakuvakertomuksesta, ks. Kauranen & Melkas 2018, s. 76–83. ↩︎
46. Kortelainen 2017, s. 61–65. ↩︎
47. Kortelainen 2017, s. 65. ↩︎
48. Ks. tarkemmin esim. Roselius 2020. ↩︎
49. Nimimerkki B.I.A. Wiborgs Nyheter -lehdessä 19.5.1920. ↩︎
50. Tandefelt 2002a, s. 32–35, 54–66 ja taulukko B s. 67; Tandefelt 2002b, s. 143–144; Engman 2016, s. 261–264 ↩︎
51. Valkonen 1992, s. 123–141. ↩︎
52. Suomenkielisten sukunimien ottaminen lisääntyi jo 1800-luvun toisella puoliskolla. Usein kyse oli siirtymisestä isännimestä kiinteään sukunimeen. 1900-luvulla toteutettiin suuria kampanjoita varsinkin ruotsinkielisten sukunimien suomentamiseksi Snellmanin 100-vuotisjuhlinnan vuonna 1906 ja Kalevelan juhlavuonna 1935. Ks. esim. Sjöblom 2017 ja Paikkala 2004. ↩︎
53. Valkonen 1992, s. 60. Vertailuina voi mainita, että Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat kirjoitettiin ruotsiksi aina vuoteen 1906, jonka jälkeen kieli oli suomi. Tandefelt 2002b, s. 143. ↩︎
54. ”Wiborgs Konstvänners Ritskolas Matrikel 1919–1939”, Yhdistyksen historiaa koskevaa aineistoa, Viipurin taiteenystävien arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
55. Ks. Meinander 2016, s. 38–58. ↩︎
56. Aitosuomalainen 24.6.1932. ↩︎
57. Jaakko Leppo, ajoittamaton konekirjoitettu muistiinpano otsikolla ”Viipuri”, Yhdistyksen historiaa koskevaa aineistoa, Viipurin taiteenystävien arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
58. Jaakko Leppo, ajoittamaton konekirjoitettu muistiinpano otsikolla ”Viipuri” ja numerolla 12, Yhdistyksen historiaa koskevaa aineistoa, Viipurin taiteenystävien arkisto, Kansallisarkisto. ↩︎
59. Valkonen 1992, s. 89; Wiborgs Nyheter 1.3.1932. ↩︎
60. Wiborgs Nyheter 1.3.1932. ↩︎
61. Wiborgs Nyheter 1.3.1932. ↩︎
62. Wiborgs Nyheter 1.3.1932. ↩︎
63. Valkonen 1992, s. 89–90. ↩︎
64. ”Kronikka. Viipurin Taidekoulun opettajista ja oppilaista v:lta 1931”, Eva Cederströmin arkisto, vol. 14, Taidehistorialliset asiakirja-arkistot, Kansallisgalleria. Kronikka mainitaan Sandra Lindblomin pro gradu -tutkielmassa Eva Cederströmistä. Lindblom 2020, s. 32. ↩︎
65. Heikkilä 2023, s. 61–65. ↩︎