”Se on kääntänyt kasvonsa menneisyyteen. Siinä missä tapahtumien ketju näyttäytyy meidän silmiemme edessä, siinä se näkee yhden ainoan katastrofin, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen.”
”Chevreuse. Nimi saattaisi vetää puoleensa muita nimiä, kuin magneetti. Bosmans toisteli hiljaa: ’Chevreuse’. Jospa hänellä oli käsissään lanka, jota vetämällä saisi luokseen koko kerän?”
Viipurin Taiteenystävien kokoelmiin kuuluu kolme Olli Miettisen maalausta: Maisema Pariisista (1929), Vihavuodesta (Kylämaisema, 1940) sekä Niemen kärki (Elokuun aamu, 1942).
Mielikuvissani olen aina liittänyt Olli Miettisen (1899–1969) taiteeseen pidättyväisyyttä ja askeettisuutta. Teokset ovat äänettömiä ja hillittyjä. Taiteenkatsojalle tyypillisesti olen liittänyt nämä teosten ominaisuudet myös taiteilijaan itseensä.
Kun katselen valokuvia nuoresta Olli Miettisestä opiskelijatovereidensa kanssa, näen pitkän, ujonoloisen nuorukaisen. Väinö Kunnaksen tapaisen eloisan veikon vieressä hän vaikuttaa ilmeettömältä, joskin pariin otteeseen kamera on onnistunut vangitsemaan Miettisen tempautumisen mukaan taideopiskelijoiden hölmöilyyn. Miettisen persoona on mietityttänyt minua, kun olen katsellut hänen maalauksiaan. Olen arvostanut niiden lujaa modernistista otetta, jossa on eräänlaista tutkijan vakavuutta ja kykyä ohittaa kiusaus katsojan liehakoimiseen. Samalla olen kokenut ymmärtäväni kahta hänelle tärkeää miljöötä, Viipuria ja Ranskaa – meille molemmille rakkaita.
Vuonna 1964 E. J. Vehmas kirjoittaa, että Olli Miettinen ”on karttanut julkisuutta niin kuin muutakin käytännön elämää, johon hän ei ole osannut kotiutua”. Hän kertoo Miettisen jo koulupoikana Viipurissa joutuneen huomaamaan, ettei ”hän oikein sopeutunut käytännön yhteiskuntaan”. Ainoa ympäristö, johon hän tunsi kuuluvansa, oli musiikin maailma, musiikkiesitykset, ”jotka pidettiin samassa teatteritalossa missä hän asui”.3
Perheeseen kuului lempeäksi ja hienovireiseksi kuvailtu äiti Greta Sofia (os. Westerholm) sekä ankaraksi luonnehdittu isä Pekka Miettinen. Olavilla eli Ollilla oli kaksi veljeä ja yksi sisar. Isän kanssa Ollilla oli ristiriitoja, äidin kanssa hän oli läheinen. Nuori Olli kävi Viipurin vanhaa yhteiskoulua ja Viipurin suomalaista reaalilyseota, joskin vastentahtoisesti.4 Vehmaksen mukaan koulunkäynti oli nuorelle, ”arkahermoiselle” Ollille piinaa. Viipurin Taiteenystävien piirustuskouluun hän meni kesken lyseon vuonna 1914 äidin luvalla, isältään salaa.5
VTY:n piirustuskoulun juhlat, ylimpänä yksinään mutta mukaan ilonpitoon tempautunut Olli Miettinen. Tuntemattoman ottama valokuva, n. 1914–1916. Kuva: Lappeenrannan museot.
Sisällissota, jota Olli Miettinen kutsui ”kapinaksi”, jätti jälkensä nuorukaiseen. Hän oli suojeluskunnan jäsen vuosina 1917–1918, mutta ei tiettävästi osallistunut taisteluihin. Hänen isänsä järjesti hänelle kaulan alueelle tehdyn ”valeleikkauksen”, joka esti punaisia hakemasta poikaa kotoa riveihinsä. Ruokaa he kylläkin kävivät vaatimassa, ja se oli Olli Miettiselle ahdistava muisto.6 Hän oli vastakkaisella puolella kuin paras ystävänsä Väinö Kunnas. Tämä joutui punavankileirille kaupungin ytimeen, ja leiriltä Kunnaksen pelasti arkkitehti Uno Ullberg. Nuorten taiteilijoiden yhteinen opettaja Rurik Lindquist olisi ennemmin jättänyt pojan leiriin kuolemaan.7 Ollin ja Väinön Ystävyys kesti vihollisasetelman, mitä voi pitää varsin poikkeuksellisena.
Urallaan Miettisestä kehittyi oman tiensä hiljainen kulkija ja kilvoittelija, jonka teosten ”vaatimattomuus vastaa varmaan taiteilijan luonnetta”, kuten E. J. Vehmas päätteli. Hänen mukaansa ”[y]ksinäisyyteen eristyneenä hän on keskittynyt kokonaan taiteeseensa jalostaakseen sen yhä täydellisemmäksi”.8 Myös Miettisen leski luonnehti miehensä olleen ”yliherkkä, vetäytyvä ja hiljainen”.9
Vuoden 1945 esseessään Vehmas pohdiskeli Olli Miettisen taiteilijapersoonaa huolella. Hän arveli, että Miettisen uran verkkaisuus ja tuotannon niukkuus johtuivat tämän perimmäisestä epäluottamuksesta työnsä arvoon, merkitykseen ja oikeutukseen. Tämä epäilys oli Vehmaksen mukaan kotoisin työväenluokkaisesta perhetaustasta. Kirvulaissyntyinen isä oli jäykkä ja itara persoona ja dominoi perhettään. Hän oli aikanaan kokenut pettymyksen: hän oli opiskellut puutarhuriksi ja perehtynyt ammattialaan Viipurissa, Helsingissä, Lyypekissä ja Moskovassa, mutta joutunut luopumaan alasta terveyssyiden takia. Isä oli kielitaitoinen, joten hän sai vahtimestarin paikan Viipurin teatterista, joskin harjoitti rinnalla myös menestyksekästä liiketointa. Äiti oli huomattavasti hyväksyvämpi persoona. Hän oli sydämellinen ja rakastava, innostuva ja huolehtiva.10
Vahtimestarin toimen Pekka Miettinen oli saanut vuonna 1898 ja hän hoiti sitä ”innostuksella ja huolella”. Lisäksi hän matkusteli koti- ja ulkomailla tutustumassa erilaisiin ”teatterikoneistoihin” ja toi tullessaan teknisiä ideoita ja innovaatioita työpaikalleen.11
Olli Miettinen opiskeli piirustuskoulussa vuoteen 1918 saakka. Vuodesta 1921 vuoteen 1924 hän jatkoi opintojaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja debytoi Suomen Taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä vuonna 1926. Käänne koitti vihdoin viimein vuonna 1929: 1920-luvun lopussa Miettisen tuotannossa näkyy aiheiden tasolla siirtymä ”Suomen kansainvälisimmästä kaupungista” Pariisiin, kun Viipuri-aiheet vaihtuivat pariisilaisaiheisiin ja sitten taas takaisin viipurilaisaiheisiin, kunnes taiteilija asettui Helsinkiin.
Vuonna 1945 Vehmasta askarrutti kovasti Olli Miettisen persoona, jonka saloja hän ei ilmeisesti katsonut pystyvänsä selvittämään haastattelemalla harvasanaista Miettistä. Miettinen prokrastinoi eikä edistänyt uraansa aktiivisesti, jos ollenkaan. Vehmas pohtii, että ”tuntuu, kuin jokin salainen syy alati jäytäisi luovan tarmon hermoa”.12 Myös Timo Vuorikoski luonnehti vuonna 1976, että Miettisestä löytyi ”sekä pulppuileva nauru että mimosamainen sulkeutuminen”.13
Yhdestä asiasta Vehmas on kuitenkin varma: Miettisen ura alkoi vasta hänen täytettyään 30 vuotta eli vuonna 1929, jolloin hänen tuotantonsa kasvaa kypsiin mittoihin. Murros johtui pitkästä ulkomaanmatkasta ja varsinkin Pariisin vaikutuksesta. Sen ansiosta Miettinen oli matkalta palattuaan ”modernimpi maalari kuin koskaan ennen tai jälkeen”.14
*
Viipurin Taiteenystävien kokoelmissa olevista Miettisen maalauksista minua aivan erityisesti puhuttelee Maisema Pariisista (1929). Se poikkeaa drastisesti sotienvälisen ajan lukemattomista siirappisista, matkailijan ihastunein silmälasein läpi maalatuista Pariisin-maisemista. Se on melankolinen mielenmaisema, harmaan sadepäivän lokakuulainen tai ainakin lokakuinen Pariisi. Se ei suinkaan ole boheemitaiteilijoiden ja huvittelun pittoreski leikkipaikka tai rakastavaisten Paris, la ville des lumières, vaan nimettömän esikaupungin Pariisi. Jalkakäytävät ovat autiot, kun väki on tehdastyössä tai sunnuntain messussa.
Olli Miettinen pystyi vuonna 1929 lähtemään miltei vuoden opintomatkalle Italiaan ja Ranskaan äitinsä saaman pienen perinnön turvin. Nimenomaan äiti soi pojalle tämän ainutlaatuisen tilaisuuden. Matkalle lähdön yhteydessä Olli menetti läheisimmän ystävänsä, sillä Väinö Kunnas menehtyi äkillisesti keuhkokuumeeseen 10.2.1929.
Alkuvuonna Miettinen tutki Rooman ja Firenzen taideaarteita ja oleskeli sen jälkeen puolen vuoden ajan Ranskassa. Hän asui Pariisissa mutta vietti aikaa myös Chevreusen pikkukaupungissa, joka sijaitsee Pariisista kolmisenkymmentä kilometriä lounaaseen. Siellä hän maalasi Ragnar Ekelundin kanssa. Ranskassa hän tutustui Cézannen taiteeseen sekä kubismiin, Picasson, Braquen ja Gris’n teoksiin.15
*
Vuonna 2023 päädyin äkkiä punnitsemaan suhdettani Olli Miettiseen uudella tavalla. Isänpuoleisten isovanhempieni jäämistössä ja sitä tietä vanhempieni olohuoneen seinällä on 1990-luvun alusta lähtien ollut Olli Miettisen maalaus. Se on maisema Ranskasta, mutta en ollut koskaan kunnolla tarkastellut maalausta, en ottanut sitä seinältä, en tutkinut merkintöjä sen takana. Toki olin tunnistanut Olli Miettisen sympaattisen signeerauksen Olli M, mutta muutoin en ollut puuttunut maalaukseen. Miksi?
Olin tottunut vanhempieni seinillä oleviin taideteoksiin samalla tavalla kuin heidän täpötäysiin kirjahyllyihinsä. Ne olivat lejeerinki, joka oli sulautunut lapsuuteni taustagobeliiniksi samaan tapaan kuin vanhempani, jotka aloin tajuta aivan erilaisista taustoista tuleviksi yksilöiksi vasta ollessani jo pitkällä aikuisiässä.
Isäni kuoli vuonna 2011, mutta kiitos vitaalin äitini, sain nauttia lapsuudenkodin tutusta turvasta vielä toistakymmentä vuotta. Vasta äitini kuoltua keväällä 2023 minun oli kuolinpesän asianhoitajana velvollisuus tarkastella äitini kodin seiniä taidehistorioitsijan silmin.
Vaikka Miettisen maisemamaalaus oli helsinkiläisten isovanhempieni perua, olin ajatellut maalausta ennen kaikkea viipurilaistaustaisen äitini kautta. Hänen isänsä, viipurilainen muusikko, rakasti kiihkeästi Ranskaa ja opetti äitinikin rakastamaan Ranskaa, ja äitini puolestaan minut. Me kaikki kolme olemme myös puhuneet ranskaa ja matkustelleet Ranskassa.
Olli Miettisen maalauksen kiilakehykseen on kirjoitettu lyijykynällä Chevreusen linna ja kaupunkia. Signeerauksen perässä on raapaistuna vuosiluku –29. Maalauksessa näkyy kaupunkia edelleen hallitseva 1000-luvun linna, Château de la Madeleine, joka koki kovia satavuotisen sodan aikana. Miettisen maalauksessa kylä muuntuu punaruskeiksi ja harmaiksi pinnoiksi ja faseteiksi, ja linnanmuurit nousevat ylhäällä kukkulan vihreydestä kuin suuret mineraalikiteet. Etualalla peilityynen Yvette-joen ylittävä silta on miltei leikkisä yksityiskohta muuten seriöösissä maalauksessa, jota harmaan taivaan pilvenhattara hieman keventää.
En ymmärrä, miksi ranskalainen maisema on päätynyt isovanhemmilleni. Isoäitini Lahja Lemmitty Hyytiäinen, sittemmin Tuovinen, opiskeli kyllä aikanaan taidehistoriaa ja muisteli luentojen taikalyhtykuvia ja Olavi Paavolaisen kaunista profiilia, mutta hänestä tuli saksan kielen lehtori. Isovanhempieni melko sekalainen taidekokoelma on jo hajaantunut, mutta tuntuu hyvältä, että edes yksi sen teos oli vuosikymmenien ajan vanhempieni seinällä, joskin jokseenkin harmaana ja näkymättömänä.
Isovanhempani asuivat Fredrikinkatu 75:ssä, ja Taidehalli sijaitsi melkeinpä nurkan takana. Maalauksen kiilakehyksessä on Suomen Taideyhdistyksen leima. Näyttelyluetteloissa Miettisen teosnimet ovat hyvin lakonisia ja yleensä vailla ajoitusta, joten teos on saattanut olla esillä nimellä Maisema, kenties Ranskalainen maisema. Isovanhempani ovat saattaneet ostaa sen myös yksityishenkilöltä. Ei ole mahdotonta, että vaarini Pauli Tuovinen, joka oli urologi, on saanut sen lahjana yksityispotilaaltaan, sillä sellaistakin harrastettiin. Potilaiden joukossa saattoi olla myös taiteilija, joka kiitti hyvästä ja hienotunteisesta hoidosta tai maksoi osan lääkärinpalkkiosta taideteoksellaan.
Maaliskuussa 1976 Chevreusen linna ja kaupunkia oli esillä Olli Miettisen muistonäyttelyssä Taidehallissa. Vielä tuolloin yksityiset omistajat saatettiin nimetä teosluetteloon, joten teoksen numero 22 kohdalta löytyy omistajan nimi Lahja Tuovinen, leskeksi jäänyt isoäitini. Edeltävät kymmenisen numeroa piirtävät janaa Miettisen 1920-luvusta: Papulan puistossa (1926), Taiteilijan äiti (1924), Pariisin kattoja (1929), Kirkko Pariisissa (1929), Pariisilainen kannu(1929), Ranskalaista kaupunkia (1929) ja sitten numero 22, ”Maisema Bretagnesta” (1929). Bretagnesta? Mistä lie nimi tullut? Ehkä Bretagne on ollut jonkinlainen tutuhko yleisnimitys Ranskan maakunnille, jonka voi turvallisin mielin antaa ranskalaiselle maalaismaisemalle?
*
Äitini perinnönjaossa kaikki maalaukset eivät löytäneet uutta kotia perheestä, joten jouduin asianhoitajana myymään teoksia huutokaupassa kuolinpesän laskuun. Sitä ennen lähestyin paria taidekokoelmaa kirjallisesti ja kerroin teoksista, jotka aihepiiriensä perusteella – eräs maisema Suomenlinnasta sekä maalaus kunnalliskodista Vihdissä – voisivat olla myytävissä tai lahjoitettavissa kyseiseen kokoelmaan. En saanut asiallista vastausta ollenkaan. Maalauksissa vallitseva hiljaisuus kaikui äitini tyhjässä asunnossa.
Päädyin siis muiden kuin Olli Miettisen maalauksen kanssa huutokaupan asiakkaaksi. Huutokauppakamarin edustaja käyttäytyi tahdittomasti ja tökerösti, vaikka hän tiesi, että asioin äitini kuolemantapauksen takia. Karuun työhönsä leipiintyneeltä romukauppiaalta olisin moisen ottanut vastaan uutena elämänkokemuksena, mutta kuvataiteen ja antiikkiesineiden kontekstissa tilanteet olivat merkillisiä. Jäin miettimään, mitä jos olisin tuore leski, joka perintöverosta suoriutuakseen joutuu lähestymään huutokauppakamaria? Asioiminen huutokaupan yhteyshenkilön kanssa oli ikävä kokemus, vaikka yritin suhtautua siihen taidehistorioitsijan tummalla huumorilla.
Jälkikäteen ajatellen saatoin kokea jotakin hieman samaa kuin koti-irtaimistonsa Viipurissa menettäneet kaupunkilaiset, joiden huoliin ja murheisiin viranomaiset saattoivat suhtautua hyvin kylmästi. Irtaimistoa oli luvattu lähettää evakuoiduille muualle Suomeen mutta itse asiassa mitään ei tehty niiden pelastamiseksi. Evakuoitavaa irtaimistoa oli myös hylätty ja heitelty tien sivuun ja varastoitu taivasalle. Tunnearvoltaan mittaamattoman arvokasta esineistöä, kirjoja, valokuvia ja asiakirjoja tuhoutui eikä siirtoväen ollut helppo saada myötätuntoa oman perheen ja suvun kulttuuriperinnön kadottua jäljettömiin.
Ehkä siksi tavarasta luopuminen ja sen hyvästeleminen on edelleen vaikeaa, saati sitten taideteoksesta irti päästäminen. Jos tämä on aikanaan onnistuttu pelastamaan unohdukselta tai tuholta, miksi nyt luopuisin siitä?
*
Debyyttivuonnaan 1926 Olli Miettinen asui Helsingissä osoitteessa Läntinen Viertotie 33,16 nykyisen Mannerheimintiellä Taka-Töölössä. Vuonna 1928 hän oli jälleen Viipurissa ja hänen kotiosoitteensa oli Myllysaarenkatu 8.17
Ranskasta Viipuriin palattuaan Miettinen työsti ranskalaisvaikutteitaan maalaamalla pienessä vinttikamarissa kubistisia asetelmia, jotka pääsääntöisesti reputettiin näyttelyistä.18 Miettisen tulevaisuus taiteilijana alkoi näyttää huolestuttavalta. Suomen talous romahti lamaan. Se masensi koko yhteiskunnan, ja taiteilijoiden toimeentulo kävi hyvin vaikeaksi.
Keväällä 1931 Miettinen osallistui Viipurin Taiteilijaseuran näyttelyyn, joka pidettiin Viipurin taidemuseossa 29.3.–12.4.1931. Hänellä oli näyttelyssä kolme teosta, niukasti nimetyt Nainen, Sommittelu sekä Asetelma.19 Näyttelyluettelossa samalla sivulla Miettisen teostietojen kanssa on A. Rahusen Viipurin Ruoka- ja Näkkileipäleipomon mainos, joten näyttelysalissa oli naureskeltu Miettisen Sommittelu-maalauksen äärellä ja kutsuttu sitä ”näkkileipäasetelmaksi”.20 Tämän on täytynyt olla hänelle erittäin piinallista. Kansan Työn nimimerkki Paletti nimitti Miettistä ”koirapommimaalariksi” ja irvaili:
”Hänen ’Asetelmansa’ vielä menee mukiin, vaikka ’paraati-järjestykseen’ asetetut esineet ovatkin liian tykötehtyjä. Kun kuulin, että tait. Miettinen äskettäin on palannut opintomatkalta Ranskaan ja Italiaan, täytyy ihmetellä kuinka hän siellä on omaksunut sellaisia taiteen syrjävesoja ja liikavarpaita, jotka jo noin 15 à 20 vuotta ovat joutuneet naurunalaisiksi.”21
Myös Karjalan arvostelija kirjoitti laiskasti Miettisen taiteesta:
”Suunta on epämääräinen. Arvostelunkin lähtökohta on usein epämääräinen tämän taiteen edessä. Vakavasti voi ottaa vain ’Asetelman’. Se on harkittu, ja sen väriasteikkokin on kiinteä ja voimakas. Muusta en ymmärrä mitään.”22
Sanomalehtikritiikki häpäisi häntä julkisesti. Kaikki lukivat paikallisia sanomalehtiä, ja Olli Miettistä saattoi hävettää kävellä kotikaupunkinsa kaduilla. Tuntui, että kaikki tiesivät, miten hänet oli nolattu.
*
Muutama viikko sen jälkeen, kun viipurilaistaiteilijoiden näyttely oli päättynyt ja Olli Miettinen hakenut maalauksensa pois, hänen maailmansa pimeni. Keskiviikkona toukokuun 20. päivänä 1931 tapahtui katastrofi, joka uutisoitiin miltei kaikissa Suomen sanomalehdissä. Ensimmäisinä ehtivät Ajan Sana, Ilkka, Vaasa ja Forssan lehti, joissa identtinen uutisjuttu ilmestyi jo samana päivänä. Suomen Tietotoimiston23 puhelin oli pirissyt, lennätin laulanut ja uutisen ehtinyt monessa lehdessä iltapainokseen. Siksi uutinen toistui melko samanlaisena lehdestä toiseen.
Näin nämä lehdet uutisoivat tapahtuneen: Kello yhdentoista aikaan Viipurin teatterissa tapahtui voimakas räjähdys. Aamupäiväharjoituksiinsa valmistautuvat näyttelijät tunsivat koko rakennuksen vavahtelevan. Kun näyttelijät ja ohjaaja rynnistivät pihalle, kellarikerroksesta tuprusi savua. Pihalla horjahteli teatterin vahtimestari Pekka Miettinen ja kantoi sylissään vaimoaan Sofiaa. Kummatkin olivat pahasti palaneita.
Paikalle hälytettiin palokunta, joka tunkeutui kellarikerrokseen kaasunaamarein varustautuneena. Kellarissa oli runsaasti savua ja jotakin väkevää kaasua, mutta tuli ei ollut päässyt riistäytymään irti. Tilojen seinät olivat kaatuneet ja lattia noussut paikoiltaan räjähdyksen voimasta.
Teatterin väki vei vahtimestarin ja hänen vaimonsa kaupunginsairaalaan, jossa todettiin kummankin saaneen pahoja palovammoja päähänsä ja käsiinsä.
Seuraavana päivänä uutinen saavutti Suomen joka kolkan. Se julkaistiin kirkuvin otsikoin ja monesti etusivulla suurimmissa sanomalehdissä kuten Helsingin Sanomissa, Uudessa Suomessa, Suomen Sosialidemokraatissa, Aamulehdessä, Hufvudstadsbladetissa ja Turun Sanomissa sekä ainakin yli seitsemässäkymmenessä maakuntalehdessä. Karjala-lehti raportoi luonnollisesti tarkimmin: päiväharjoitusten takia
”osa näyttelijöistä oli jo kokoontunut rakennuksen pihanpuoleisessa osassa olevaan näyttelijäin lämpiöön ja yläkerroksessa samalla puolen sijaitsevassa musiikkisalissa oli johtaja Hildén sekä maisteri Ranta.”24
Karjala-lehden kuva 21.5.1931. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
Lehti korostaa, keitä kaikkia talon pihanpuoleisissa tiloissa oli, näyttelijöiden lisäksi teatterinjohtaja Sven Hildén ja teatterin kapellimestari, säveltäjä Sulho Ranta. Lisäksi paikalla oli rouva Kosonen, joka hoiti vaatenarikkaa ja siivosi teatterissa. Räjähdyksen iskiessä rakennuksen juuressa kello 11.25 yksi näyttelijöistä putosi lämpiössä tuoliltaan, paineaalto heitti rouva Kososen aulan kattoon, josta hän putosi lattialle ja jäi siihen tajuttomana makaamaan. Karjala kuvaa kauhunäyn, joka odotti pihalle juossutta teatterin väkeä:
”Aivan ulko-ovelle päässeen oli kaksi kasvoiltaan palanutta ihmistä. Mies koetti viimeisillä voimillaan raahata ulos tiedotonta naista. Vasta hetken kuluttua heidät tunnettiin. He olivat teatteritalon vahtimestari Pekka Miettinen ja hänen vaimonsa Sofia Miettinen. Kummaltakin oli palanut pää ja kädet aivan mustiksi. Heiltä riippui irtonaisia nahanpaloja ja ammottavista haavoista tihkui verta! Varsinkin vahtimestari Miettinen oli päähänsä ja käsiinsä saanut pahoja vammoja. Rva Miettisellä oli sitä paitsi oikeassa käsivarressa ammottavia palohaavoja.”25
Karjala-lehden kuva 21.5.1931. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
Maakansa kertoo raastavan yksityiskohdan: rouva Miettisen hiukset olivat tulessa. Uhreille oli yritetty antaa ensiapua sivelemällä palovammoja kermalla.26 Ambulanssin tulo kesti, joten paikalle hankittiin yksityisauto. Vahtimestari pystyi itse kävelemään autoon, sen sijaan rouva jouduttiin taluttamaan. Kaupunginsairaalassa varsinkin vahtimestari Miettisen vammat todettiin pahoiksi, mutta kummankin ennustetta pidettiin kohtuullisen hyvänä.27
Karjala-lehti kertoo, että palokunta onnistui tunkeutumaan kirjastohuoneen ikkunasta sisään ja sammuttamaan kirjastossa ja käytävässä palavat paperit. Kellarivarasto sijaitsi kirjastohuoneen vieressä.28 Varastotilan vieressä ollut kirjastohuone oli täynnä palavaa materiaalia, joten tilanne olisi voinut eskaloitua ja koko rakennus palaa. Kansan Lehti osasi kuvailla räjähdyksen mittakaavaa: Räjähdyksen voimasta rappaukset olivat karisseet seinistä, ikkunat pirstoutuneet, ovet vaurioituneet ja sisäkatto pullistunut. Tomu ja kitkerästi rikiltä ja magnesiumilta haissut savu olivat nousseet teatterin katsomotiloihin asti.29 Paineaalto oli ollut ankara. Lasinsirpaleita oli lentänyt pihalla viidenkymmenen metrin päähän. ”Välipermannosta oli varsinaiseen teatterikerrokseen pöllähtänyt pölyä niin vahvasti, että koko näyttämö, salonki, vaateaula ja näyttelijäin lämpiö sekä käytävät olivat aivan harmaina. Räjähdys oli siksi voimakkaasti tärähdyttänyt koko rakennusta, että monet pihanpuoleisessa rakennuksen osassa olevat ovet eivät sen jälkeen menneet kiinni.”30
Jo torstain lehdissä osattiin kertoa myös räjähdyksen syy. Aamulehti ja Ajan Sana kertovat identtisen taustatarinan:
”Iltapäivällä herra Miettinen kertoi valmistaneensa vuodesta 1916 Suomen Valtionrautateille signaalipaukkuja siinä kellarihuoneessa, jossa räjähdys tapahtui. Nämä paukut hän teki itse keksimällään menetelmällä ja ainesekoituksen mukaan. Hän oli valmistanut jonkinlaisen kojeen, jolla oli tarkoitus mitata räjähdysaine yhtä suuriin määriin ja asettaa paperipusseihin. Eilen aamupäivällä hän oli mennyt kokeilemaan tällä laitteella hänen vaimonsa tullessa myös mukaan katsomaan.”31
Vahtimestari Miettistä oli siis pystytty puhuttamaan. Luultavasti asialla oli poliisi.
”Niitä kiinnitetään ratakiskoihin silloin, kun veturinkuljettajan huomiota halutaan kiinnittää siihen, että rata ei ole kuljettavassa kunnossa. Kun veturin tai vaunun pyörä menee paukkusignaalin yli, pamahtaa se ja veturinkuljettaja voi tällöin pysäyttämällä junan estää mahdollisen uhkaavan onnettomuuden.”32
Suomenmaa-lehti kertoo saaneensa kommentin VR:n rautatiehallituksen varastokonttorin päälliköltä, johtaja Gideon Ahlgrenilta. Tämän mukaan signaalipaukkujen menekki oli vuosittain suurta, sillä niitä tarvittiin jokaiseen veturiin, niitä myös säännöllisesti testattiin ja vanhentuneita paukkuja vaihdettiin uusiin.33 Ihme kyllä, johtaja Ahlgren ei näytä kommentoineen lainkaan sitä, että Valtionrautateiden alihankkijalla ei ollut viranomaislupaa toiminnalleen, jolla oli saattanut hengenvaaraan kokonaisen työyhteisön.
Aamulehti raportoi Pekka Miettiseltä saadun tiedon, että VR:n tilaukset olivat alkaneet ensimmäisen maailmansodan aikana, kun signaalipaukkujen tuonti oli tyrehtynyt. Miettisellä oli yksinoikeus niiden valmistamiseen, ja niiden vuosikulutus oli 3000–4000 kappaletta. Miettinen oli salannut niiden valmistamisen sekä viranomaisilta että teatterin johtokunnalta ja henkilökunnalta. Kuten Kansan Työ totesi, nimenomaan vahtimestarin velvollisuuksiin kuului huolehtia rakennuksen paloturvallisuudesta.34 Teatteripalot olivat alan kauhukuva, sillä jos teatterirakennuksessa syttyisi tulipalo näytöksen aikana, ahtaaseen katsomoon saattaisi jäädä paljon ihmisiä loukkuun liekkien, paniikin ja häkäkaasun armoille.
Karjala-lehdellä on tarkkaa tietoa Miettisen sivutoimesta: ”Paukkusignaaleihin tarvittavat pienet peltirasiat hän tilasi eräältä täkäläiseltä peltisepältä.”35 Tässä kohtaa henkäisen. Isoenoni Helmer Peltonen oli viipurilainen peltiseppä, jonka käyntikortissa luki Pelti- ja Kuparisepänliike Helmer Peltonen, Viipuri, Karjalankatu 27. Puh. 4969. Valmistaa: Peltisiä saunan uuneja ja kaikkea alaan kuuluvaa työtä. Peltikattoja tehdään takuulla. Hän kuului Talikkalan vapaapalokuntaan. Myös Helmerin äidin serkku Emil Peltonen oli peltiseppä.
Karjala-lehti jatkaa:
”Hän oli tähän mennessä valmistanut signaaleja kokonaan käsin. Viime aikoina hän oli ryhtynyt valmistamaan eräänlaista mittauskonetta, jolla voi tavallaan koneellisesti täyttää useampia paukkusignaaleja yhtaikaa ja siten suorittaa niiden valmistuksen paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Hän oli juuri saanut keksintönsä valmiiksi ja oli kutsunut vaimonsakin katsomaan[,] kuinka nopeasti paukkujen valmistaminen sillä sujui. Joku räjähdysaineen hiukkanen oli joutunut koneessa jotenkin puristukseen ja aiheuttanut syttymisen, josta johtui, että kaikki koneessa silloin ollut aine räjähti.”36
Miettinen oli siis pyrkinyt tehostamaan valmistusmenetelmiään. Karjala-lehden mukaan varastotiloissa oli räjähdysainetta yllin kyllin, ja vain onnenkantamoisena ne eivät olleet räjähtäneet. Katossa oli telineissä kuivumassa 500–600 valmista signaalia. Poliisi takavarikoi tiloista muutamia kiloja rikkiä, hiiltä ja antimonia. Varasto oli ollut aina lukossa, ja Miettinen oli ilmoittanut sekä työtovereilleen että palotarkastajalle, että varasto oli hänen yksityiskäytössään. Siellä luultiin olevan hillotölkkejä.37 Ehkäpä kieltolain olosuhteissa ajateltiin Miettisen varastoineen sinne pimeää viinaa?
Karjala-lehden mukaan tapaus kuohutti teatterin henkilökunnan ja sen johdon mieliä, sillä Miettinen oli salannut puuhansa, vaarantanut koko talon väen hengen ja terveyden eikä missään nimessä olisi saanut toiminnalleen lupaa, jos olisi sitä pyytänyt. Tämän mielialan vallitessa ja varmaankin vastuukysymyksiä kavahtaen teatterin henkilökunta on Karjala-lehdelle pyrkinyt ottamaan etäisyyttä vahtimestariinsa: ”Vahtimestari Miettisellä ei varsinaisesti ole ollut Viipurin Näyttämön kanssa mitään tekemistä, sillä hän on ollut ainoastaan teatteritalon vahtimestari.”38 Näin käännetään selkä vuosikymmeniä talossa vahtimestarin tointa hoitaneelle miehelle.
Monen muun sanomalehden ohella Helsingin Sanomat tarkensi torstaipäivänä, että kaupunginsairaalan tiedon mukaan näiden ”iäkkäiden” loukkaantuneiden tila oli entisellään. Pekka Miettinen oli 58-vuotias, Sofia-vaimonsa 61-vuotias.39 Mutta uutinen oli jo vanhentunut. Saman päivän kuluessa Lahden Sanomat ehättää iltapainoksessa ensimmäisenä kertomaan rouva Miettisen menehtyneen vammoihinsa ja korkeaan kuumeeseen kolmelta iltapäivällä.40
Rouva Miettinen myi lippuja teatterin kassalla, joten hänkin oli tuttu sekä teatterin henkilökunnalle että teatterikävijöille. Hänen kuolinuutisensa oli perjantain ja lauantain kärkiuutinen lukuisissa lehdissä. Karjala-lehti raportoi: ”Rva Miettisen kuolema järkytti syvästi vahtimestari Miettistä, mutta illalla hän tuntui tästäkin huolimatta jälleen rauhoittuneen.”41
Keskiviikkoiltana ei ollut näytäntöä, mutta seuraavana iltana olisi ollut vuorossa Punainen päivä -nimisen poliittisen komedian näytäntö, jossa loistivat teatterin tähdet Elsa Turakainen, Artturi Laakso, Elli Ranta, Sven Hildén ja Runar Idefelt. Sen teatteri peruutti ”monivuotisen kassanhoitajansa rva Sofia Miettisen” kuoleman johdosta.42
Sunnuntaina muun muassa Karjala-lehti uutisoi Miettisen perheen murhenäytelmän viimeisen iskun: ”Eilen päivällä klo 12.15 ummisti vahtimestari Pekka Miettinen Viipurin kaupunginsairaalassa silmänsä viimeiseen lepoon. Jo toissa iltana myöhään oli hänen tilansa todettu niin heikoksi, että omaisia kutsuttiin saapumaan sairaalaan.”43 Olli sisaruksineen on hälytetty yötä vasten lähtemään kiireellä sairaalaan. Karjala-lehti jatkaa: ”Kuolevan vuoteen äärellä valvoikin koko yön yksi hänen pojistaan ja hän oli läsnä vahtimestari Miettisen viimeisellä hetkellä.”44 Tuona lauantaina Viipurin Näyttämöllä esitettiin tästä huolimatta ohjelmiston mukainen Marius-näytelmä, sunnuntaina Täytekynä-esitys.45
Pariskunnan kuolinilmoitus julkaistiin Karjala-lehdessä 24. toukokuuta. Sen alla samalla sivulla oli juuri 17 vuotta täyttäneen lyseolaisen Willy Sirobin kuolinilmoitus. Hänen vanhempansa Greta ja Boris Sirob (myöhemmin Sirpo) ilmoittivat siinä edellisenä päivänä tapahtuneesta poikansa kuolemasta. Tämä oli ollut Eteläsatamassa katselemassa laivoja ja haaveilemassa merille lähtemisestä, jäänyt satama-alueella liikkuneen vaihdejunan puskurien väliin ja kuollut silmänräpäyksessä.46 Sattuman kautta kuolema osui kahteen taiteilijaperheeseen samalla viikolla, kun taidemaalarin vanhemmat ja musiikkimiehen poika saivat surmansa tapaturmaisesti. Hautajaiset järjestettiin samana päivänä.
Miettisen pariskunnan hautajaiset keskiviikkona 27.5.1931 olivat juhlalliset. Karjala-lehti kuvaili niitä:
”Hautajaissaatto lähti kaupunginsairaalan ruumishuoneelta. Suojeluskunnan kunniakomppanian muodostaman kunniakujanteen läpi kantoivat omaiset rouva Miettisen arkun sekä johtaja Al’-Antila, maisteri Ranta, näyttelijät [Simo] Osa ja [Artturi] Laakso sekä liikemiehet Forsman ja Englund vahtimestari Miettisen arkun ruumisvaunuihin. Sitten lähti surusaatto kohti Sorvalin hautausmaata.”47
Sekä sairaalan kappelissa että haudalla lauloi Karjalan laulu -kuoro. Pappi lohdutti omaisia haudalla. Ensimmäisinä kukkasensa ja seppeleensä laskivat omaiset, sitten teatteritalon johtokunnan puolesta pankinjohtaja Lintulahti, Viipurin Näyttämön johtokunnan puolesta liikennetarkastaja Pinomaa ja näyttelijä Simo Osa, Näyttämön henkilökunnan puolesta johtaja Otto Al’-Antila ja näyttelijä Artturi Laakso sekä Viipurin suojeluskunnan puolesta johtaja Dahlbäck, joka piti myös puheen. Sitten laskettiin kukkalaitteet mm. urheilu- ja ampumatarvikkeita myyvän Albin Kemppi Oy:n puolesta, Viipurin Näyttämön palveluskunnan ja teknillisen henkilökunnan sekä ystävien ja tuttavien puolesta.48 Maakansan mukaan ”[h]autakumpu muodostui lopulta kauniiksi kukkaiskummuksi”.49 Valtion Rautatiet eivät näemmä osallistuneet hautajaisiin tai lähettäneet seppelettä.
Onnettomuudesta oli kulunut viikko, ja Olli Miettinen oli menettänyt sekä äitinsä että isänsä.
*
Jotkut lehdet katsoivat tarpeelliseksi heittäytyä nokkeliksi: Aamulehti otsikoi räjähdyksen ”Viipurin pamaukseksi numero kaksi”50 ja tätä sutkausta käytti moni muukin lehti. ”Viipurin teatterin pamaus paljasti omituisen salaisuuden”, mekasti Vaasa-lehti kuin 2020-luvun klikkiotsikkoa tavoitellen.51Uusi Suomi otsikoi mehukkaasti ”vahtimestarin salapajasta” ja käytti huutomerkkiä.52 Poikkeuksena Länsi-Suomi kutsui vahtimestari Miettistä miltei myötätuntoisesti ”tieteen uhriksi”.53
Muutamissa karjalaisissa lehdissä, ainakin Jaakkiman Sanomissa, Räisälän Sanomissa, Käkisalmen Sanomissa, Parikkalan Sanomissa ja Keski-Vuoksessa ilmestyi yhteinen viihteellinen palsta nimeltään ”Satutteko tietämään”. Siinä referoitiin uutisviikon anekdootteja, rikosuutisia, ennätyksiä, juoruja ja muuta jutunjuurta. Sille palstalle päätyi mauttomasti päiviteltäväksi sekä 17-vuotias vainaja että räjähdyksen seurauksena menehtynyt pariskunta.54
Toukokuun 1931 jälkeen pariskunta katoaa sanomalehdistä. Insidenttiä ei mainita sanallakaan Viipurin Näyttämön historiikissa vuodelta 1957. 1930-luvulla tapaturmat ja onnettomuudet olivat hätkähdyttävän yleisiä. Tie- ja rakennustyömaiden räjähdysonnettomuudet eivät olleet järin harvinaisia, sillä työturvallisuuden normit olivat aivan toista kuin sodan jälkeen. Räjähdys saattoi olla myös poliittisen terrorin väline, kuten keväällä 1930 Vaasan kirjapainon räjähdystapauksessa. Mutta Viipurin tapaturma oli journalistisesti erityisen kiinnostava, sillä sen tapahtumapaikka oli pittoreski ja tunnetut näyttelijät olivat kuolemanvaarassa.
Olli Miettinen oli menettänyt kummatkin vanhempansa tavalla, josta hän ei voinut myöhemmin puhua, tavalla jonka hän koki häpeälliseksi kuten epäilemättä moni aikalainenkin. Oli vaikea muistella vanhempiaan tai heidän kauttaan lapsuuttaan, sillä häpeä saastutti menneisyyden. Isä oli ennen kuolemaansa ehtinyt tajuta, että oli aiheuttanut vaimonsa kuoleman. Syytettä ei kuitenkaan ehditty nostaa ennen Pekka Miettisen kuolemaa. Isän syyllisyys oli kauhea tajuta ja kantaa mielessä tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Olli Miettisen pojan mukaan häpeä jäi perheeseen55.
Kaikki lapsuudentarinat haisivat savulle, kaikki anekdootit ja vanhempien käyttämät sanonnat olivat palaneet. Jopa jokainen junamatka, mikä tahansa teatteri-ilta oli muistutus.
Miettinen oli signeerannut pelkällä Olli M:llä jo ennen toukokuuta 1931, mutta kauhean toukokuisen päivän jälkeen niukka signeeraus sai salanimen leiman: sillä pystyi kätkemään sukunimen Miettinen. Julkisesti häväistystä tuntuu, että kaikki tietävät.
Olli Miettinen traumatisoitui eikä ajan tavan mukaan saanut mitään apua. Ei mikään ihme, että luonteeltaan melankolinen mies oli pitkään depressiossa.
Vielä nuorukaisena Olli Miettinen oli kirjoittanut tyylioppivihkoonsa kehotuksen: ”Jos tahdot olla taiteilija, niin jätä kaikki surut ja huolet, ja ajattele vain taidetta.”56 Viitisentoista vuotta myöhemmin hän havaitsi tuskallisesti, että niin yksinkertaista ihmisen elämä ei ole.
*
Uudenvuodenpäivänä 1933 Miettinen avioitui Aila Wartiovaaran kanssa ja muutti tämän kanssa Helsinkiin, ensin Taka-Töölöön Ruusankadulle, sitten Alppikadulle. Talous oli erittäin tiukalla, sillä Miettisen pienet kubistiset teokset eivät menneet kaupaksi, vaikka hän kiersi myymässä niitä ovelta ovelle.57 Vasta kesät maalla Hämeessä ja lasten syntymä lienevät kääntäneet elämän jälleen optimismin puolelle 1930-luvun puolivälin jälkeen.
Isänä Olli Miettinen oli aivan toisenlainen kuin omansa, läheinen ja lähestyttävä isä58. Toinen perheen pojista sai nimensä tapaturmaisesti kuolleen isoisänsä mukaan. Kenties se oli postuumi sovinto isän kanssa?
Talvisodassa nelikymmenvuotias taiteilija taisteli Kuolemajärvellä ja sai keuhkovaurion.59 Vehmaksen mukaan Miettinen sai sodassa ”hivuttavan sairauden, joka siitä lähtien on kuin Damokleen miekka riippunut hänen yllään muistuttaen katoavaisuudesta”.60 Sotakokemukseensa Miettinen kuitenkin näkyvästi viittasi teoksessaan Hatjalahden miehiä (1943). Sen täydellinen poikkeuksellisuus hänen tuotannossaan perustunee viipurilaistaustaisen miehen järkytykseen siitä, että hänen kotikaupunkinsa ja -maakuntansa olivat muuttuneet sodan näyttämöksi. Siitä hän ei introvertista luonteestaan huolimatta voinut vetäytyä pois.
Olli Miettinen menetti Viipurin yhdeksän vuotta ennen kuin koko Suomi sen menetti. Vaikka kotikaupunkiin ei enää ollut paluuta ja Miettinen oli menettänyt kaikki lapsuutensa ja nuoruutensa muistinpaikat, hän ei antanut periksi, vaan osallistui yhä tiheämmin ryhmänäyttelyihin ulkomaita myöten, opetti Suomen Taideakatemian koulussa yhteensä melkein kymmenen vuoden ajan ja maalasi aktiivisesti, uutta kokeillen ja abstraktiota tutkien aina kuolemaansa asti.
Asuminen ja työskentely Lallukassa vuodesta 1951 lähtien oli viipurilaistaiteilijalle erityisen merkityksellistä. Ehkä Juho Lallukan omaisuuteen perustuvassa taiteilijakodissa asuminen liitti yhteen aiemmin kivuliaasti erillään olleita muistojen ja nykyisyyden maailmoja – olihan Juho Lallukka aikanaan Viipurin teatterin mesenaatti.
Kun pahin oli tapahtunut, pelko muuttui. Viipurissa räjähteli ja paloi tuhoisasti talvi- ja jatkosodan kuukausina ja vuosina. Lukemattomat kaupunkilaiset saivat tuta, miten väkivaltaisesti tuttu ja turvallinen voi pirstoutua. Teatteritalo sai osumia jo talvisodan aikana. Sorvalin hautausmaa sai osumia sotavuosina, ja se oli suojaton alue vielä sodan jälkeenkin. Sinne jäi Miettisten hauta.
Kun kotikaupunki oli jäänyt pysyvän rajan taa, sinne hautautuivat myös tuskalliset muistot jyrkästä isästä ja hellästä äidistä, isän teosta, äidin kauheasta kuolemasta, isän syyllisyydestä, julkisesta häpeästä. Koko siirtoväki murehti ja muisteli menetettyä Karjalaa, ja siihen valtavaan suruun upposi myös Olli Miettisen tuska ja häpeä.
Tämän voi jollain tapaa intuitiivisesti ymmärtää, kun on hyvästellyt molemmat vanhempansa, jotka ovat vieneet mennessään yhteisen, kaivatun perhe-elämän kauan sitten mutta jättäneet tilaa muistella ja välittää eteenpäin. Jotakin sellaista kuuluu kaikkien karjalaistaustaisten elämänpiiriin, jotakin hyvin yleisinhimillistä menettämisestä ja irti päästämisestä.
Päädyin myymään Olli Miettisen maalauksen Chevreusen linna ja kaupunkia Ateneumin kokoelmiin. Nieleskelin liikutustani, kun Ateneumin ystävällinen henkilökunta tarkasteli maalausta ja kehui sitä kauniiksi ja kiinnostavaksi. Olli Miettisen maalaus pääsi perheensä pariin, sillä Kansallisgallerian kokoelmissa on yli kolmekymmentä Olli Miettisen maalausta, joukossaan Näkkileipäasetelma keväältä 1931. Teokset löytävät jälleen toisensa eikä mielikuvani Olli M:stä ole enää niin yksinäinen.
Lähteet
Räjähdyksen uutisoineet sanomalehdet:
Aamulehti 21.5.1931, 22.5.1931; Ajan Sana 20.5.1931, 21.5.1931, 22.5.1931; Eteenpäin 22.5.1931; Etelä-Saimaa21.5.1931, 23.5.1931; Etelä-Savo 21.5.1931, 23.5.1931, 28.5.1931; Etelä-Suomen Sanomat 21.5.1931, 23.5.1931, 28.5.1931; Etelä-Suomi 21.5.1931, 23.5.1931; Forssan lehti 20.5.1931, 27.5.1931; Haminan lehti 21.5.1931, 23.5.1931; Hangon Sanomat 23.5.1931; Heinolainen 21.5.1931; Heinolan Sanomat 21.5.1931, 30.5.1931; Helsingin Sanomat 21.5.1931, 22.5.1931, 28.5.1931; Hufvudstadsbladet 21.5.1931, 22.5.1931, 23.5.1931, 24.5.1931, 27.5.1931;Hyvinkään Sanomat 26.5.1931; Hämeen Kansa 23.5.1931, 27.5.1931; Hämeen Sanomat 21.5.1931, 22.5.1931, 24.5.1931, 10.6.1931; Iisalmen Sanomat 21.5.1931, 23.5.1931; Ilkka 20.5.1931, 22.5.1931; Itä-Savo 21.5.1931, 23.5.1931; Kaiku 21.5.1931, 22.5.1931; Kainuun Sanomat 21.5.1931, 23.5.1931; Kajaani 21.5.1931, 23.5.1931; Kaleva 21.5.1931, 22.5.1931, 24.5.1931; Kansan Lehti 21.5.1931, 22.5.1931; Kansan Työ 21.5.1931, 22.5.1931, 26.5.1931, 28.5.1931; Kansan Voima 23.5.1931; Karjala 20.5.1931, 21.5.1931, 22.5.1931, 23.5.1931, 24.5.1931; Karjalainen21.5.1931, 23.5.1931; Karjalan Maa 21.5.1931, 29.5.1931, 30.5.1931; Karjalan Ääni 21.5.1931, 23.5.1931, 28.5.1931;Keski-Uusimaa 21.5.1931, 23.5.1931; Keskipohjanmaa 23.5.1931; Keskisuomalainen 21.5.1931, 22.5.1931; Kokkola21.5.1931, 23.5.1931, 28.5.1931; Kouvolan Sanomat 21.5.1931, 23.5.1931; Kristiinan Sanomat 22.5.1931; Kymenlaakson Sanomat 21.5.1931, 23.5.1931; Käkisalmen Sanomat 21.5.1931; Laatokka 21.5.1931, 23.5.1931, 28.5.1931; Lahden Sanomat 21.5.1931; Lahti 21.5.1931, 23.5.1931; Lalli 21.5.1931, 22.5.1931; Liitto 21.5.1931, 22.5.1931; Länsi-Savo 21.5.1931, 23.5.1931, 28.5.1931; Länsi-Suomi 21.5.1931, 22.5.1931; Maakansa 21.5.1931, 23.5.1931, 24.5.1931, 28.5.1931; Maaseudun Tulevaisuus 21.5.1931; Maaseutu 21.5.1931, 23.5.1931, 28.5.1931; Mikkelin Sanomat 21.5.1931, 23.5.1931; Orivesi 28.5.1931; Parikkalan Sanomat 27.5.1931; Pohjois-Savo 21.5.1931; Pohjolan Sanomat 21.5.1931, 22.5.1931; Raahen Seutu 21.5.1931, 23.5.1931, 28.5.1931; Riihimäen Sanomat21.5.1931, 23.5.1931; Rovaniemi 21.5.1931, 23.5.1931; Räisälän Sanomat 22.5.1931; Salmetar 21.5.1931; Salon Seudun Kunnallislehti 21.5.1931, 23.5.1931; Satakunnan Kansa 21.5.1931, 23.5.1931, 24.5.1931; Savo 21.5.1931, 22.5.1931; Savon Sanomat 21.5.1931, 23.5.1931; Savon Työmies 22.5.1931; Savonmaa 21.5.1931, 23.5.1931, 28.5.1931; Sisä-Suomi 21.5.1931, 22.5.1931; Somero 22.5.1931, 29.5.1931; Sosialisti 21.5.1931, 22.5.1931; Suomen Sosialidemokraatti 21.5.1931, 22.5.1931; Suomenmaa 21.5.1931, 22.5.1931, 28.5.1931; Suursavolainen 21.5.1931, 23.5.1931; Turun Sanomat 21.5.1931, 22.5.1931, 24.5.1931; Turunmaa 21.5.1931, 22.5.1931; Työn Voima 21.5.1931, 22.5.1931; Urjalan Sanomat 23.5.1931, 30.5.1931; Uudenmaan Sanomat 21.5.1931; Uusi Aika 21.5.1931; Uusi Aura21.5.1931, 22.5.1931; Uusi Suomi 21.5.1931, 22.5.1931; Vaasa 20.5.1931, 21.5.1931, 22.5.1931, 26.5.1931; Warkauden lehti 21.5.1931, 23.5.1931; Wiborgs Nyheter 21.5.1931, 23.5.1931, 26.5.1931; Ähtäri 29.5.1931
*
Benjamin, Walter: Messiaanisen käsitteestä. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toim. Markku Koski et al. Suom. Raija Sironen. Tutkijaliitto 1989.
Katalog över nordisk konstutställning. Göteborg, Mässhallen juli 1939. Göteborg 1939.
Kortelainen, Anna: ”Vanki numero 4919”. Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta. Gummerus 2015.
J.L.: ”Viipurin taiteilijaseuran II vuosinäyttely”. Karjala 12.4.1931.
”Maalariryhmän” näyttely. Helsingin Taidehalli 28.9.–13.10.1935. Helsinki 1935.
Olli Miettinen 1899–1969. Muistonäyttely 11.3.–28.3.1976 Helsingin Taidehalli. Suomen Taiteilijaseura 1976.
”Olli Miettisen elämänvaiheita”. Olli Miettinen 1899–1969. Muistonäyttely 11.3.–28.3.1976 Helsingin Taidehalli. Suomen Taiteilijaseura 1976.
Paletti: ”Viipurin Taiteilijaseuran II näyttely”. Työn Voima 4.4.1931.
Suomen Taiteilijain 36 näyttely. [Stenman] Helsinki 1926.
Suomen Taiteilijain XXXVII näyttely. Helsingin Taidehalli 20.10.–4.11.1928. Helsinki 1928.
Suomen Taiteilijain XLIV vuosinäyttely. Taidehalli 4.4.–19.4.1936. Helsinki 1936.
Suomen Taiteilijain XLV vuosinäyttely. Taidehalli 13.3.–28.3.1937. Helsinki 1937.
Suomen Taiteilijain XLVII vuosinäyttely. Taidehalli 1.4.–16.4.1939. Helsinki 1939.
Suomen Taiteilijain XLIX vuosinäyttely. Taidehalli 28.3.–12.4.1942. Helsinki 1942.
Vehmas, E. J.: ”Suomalaisen maiseman runoilija – Olli Miettinen”. Suomen Taiteen Vuosikirja 1945. Toim. L. Wennervirta ja Y. A. Jäntti. WSOY 1945, s. 109–119.
Vehmas, E.J.: ”Olli Miettisen taide…”. Olli Miettinen. Retrospektiivinen näyttely, Hämeenlinnan taidemuseo 1.3.–22.3.1964. Hämeenlinna 1964.
Veistäjä, Verner: Viipurin ja muun Suomen teatteri. Suomalaisen Maaseututeatterin, Viipurin Näyttämön, Viipurin kaupunginteatterin historia näyttämötaiteemme vakiintumisen ja kehityksen kuvastajana. Tammi 1957.
Vihanta, Ulla: Olli Miettinen. [Näyttelyjulkaisu]. Jyväskylä 1989.
Viipurin Taiteilijaseuran näyttely Viipurin taidemuseossa 29/III–12/IV 1931. Viipuri 1931.
Timo Vuorikoski: ”Olli Miettinen”. Olli Miettinen 1899–1969. Muistonäyttely 11.3.–28.3.1976, Helsingin Taidehalli. Suomen Taiteilijaseura 1976.
*
Kiitos tietopalvelusihteeri Anne Sämpille avusta Olli Miettisen tuotantoon liittyvien julkaisujen jäljittämisessä Ateneumin tutkijakirjastossa.
